perjantai 24. maaliskuuta 2017

ei aikaa yksinäisyydelle



Tiedättekö kun ei ole aikaa edes ajatella olevansa yksinäinen. Kun omaa-aikaa ei ole ja käytännössä kun et ole koskaan yksin. Siinä arjen pyörteessä, vaipparallin, pyykkivuoren, sosetehtailun sekä esikoisen sinne tänne kuskailun lomassa ei jää aikaa miettiä olevansa yksinäinen. Vaikka olisihan se mukavaa, kun olisi sellainen mammakaveri, jos toinenkin jonka kanssa lähteä vaikkapa vaunuttelemaan. Liian usein kuitenkin jo nykyiset ystävät saavat kuulla siitä, että nyt ei ehdi tai on sitä tätä ja tuota vielä tekemättä ja huomenna aikainen aamuherätys päiväkotiin viemisten muodossa.

Toisinaan todella kaipaan sitä yksin olemista. Jotain niin yksinkertaista kuin, että saisin siivota ja laittaa ruoan tyhjässä kodissa ilman lukuisia keskeytyksiä. Istua kerrankin koneelle kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksia. Olemaan ja möllöttämään, olla tekemättä yhtään mitään. Ilman omantunnon tuskia. Ilman tunnetta, että olen jollekin jotain velkaa, jos istun hetken tässä. Tämäkin postaus on kirjoitettu monissa pienissä osissa pitkin päivää kännykällä, pienen nukkuessa ja ajatuksen katkeillessa sekä illalla muiden nukkuessa, kun silmät jo painuvat puoliksi kiinni.

Ja sitten kun kerrankin lähden yksin esimerkiksi niinkin pitkälle kun lähikauppaan, ihmettelen jo pelkästään sitä kävelemisen helppoutta. Näinkö helppoa tämä onkin? Ei ketään mukana raahattavaa taikka ketään jolle neuvoa olla juoksematta autotielle. Voisinpa jopa hypähdellä ihan vain sen helppoudesta. Sitten juoksenkin jo kotiin päin. Ihan niin kuin poika tai pojat nyt ei pärjäisi hetken isänsä kanssa.. mutta entä jos pienimmän nälkä iskee juuri kun olen poissa tai jos poika kerkeää kierähtämään hoitopöydältä.. Ei, en osaa olla ilman häntä - hän kyllä varmasti ilman minua.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

minä puolivuotias

Viikonloppuna täytin kokonaiset puoli vuotta tai puoli kokonaista vuotta! Olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Osaan mm. kääntyä selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen. Viime aikoina olenkin huomannut, että tällä tavoin pääsee helpoiten sinne missä tapahtuu. Ryömimistä vasta opettelen, mutta kyllä minä sellaisen pienen matkan eteenpäin tuollakin tavoin pääsen, kunhan oikein keskityn ja pönkään jaloilla vauhtia. En vain oikein tiedä miten näkisin samalla eteenpäin, kun nenä viistää maata.

Nukahdan iltaisin yhdeksän maissa omaan sänkyyn maha täynnä puuroa ja maitoa. Uni tulee parhaiten harsonkulma kasvojen päällä, se kun tuoksuu niin maidolta ja sen alla on niin mukava tuhista. Nukun lähes koko yön, mutta kerran herään äidin viereen tankkaamaan ja sitten jatkan omassa sängyssä unia. Olen hyvin tyytyväinen tapaus, kunhan ruoka tulee sovitusti. On kuitenkin pikku juttuja joista en pidä, kuten nyt se, että jos joudun odottelemaan muita ulkopukuun puettuna tai jos auto ei liiku ja joudun nököttämään kaukalossa. Minua myös vähän häiritsee isin parta, kun se minua pusuttelee tai kun veli tulee puristelemaan poskiani, silloin kyllä inahdan merkiksi, että nyt saisi riittää.

Viihdyn parhaiten tutkiskellen leluja, lueskellen kirjoja ja pyörien leikkimatolla. Kaikki musiikki, sen kuuntelu ja laululeikit on kivoja. Kaikki uudet äänet kiinnostavat minua ja kun sellaisen kuulen, on heti tarkistettava mikä se oli. Minut on helppo saada hymyilemään ja monet hassut jutut saavat minut nauramaan. Rakastan harson alle piiloutumista ja muutenkin harsoja, ne on niin monikäyttöisiä. Ihan vielä en aivan osaa istua, mutta sitterissä harjoittelen jo istumaan nousemista ja saahan siinä jalkoja heilutellen kivat vauhditkin. Veljen touhuja on myös hauska seurata, voi kun vain pysyisin sen vauhdissa mukana. Silloin kun leluja ei ole ulottuvilla, tykkään tutkiskella varpaita. En tiedä oletko sinä maistanut, mutta voin kertoa, että ne myös maistuvat aika hyvältä. Kaikkea pitää maistaa, sanoo äitikin ja niin minä aina teen. Olen tällainen tyytyväinen ja hymyileväinen tapaus - äidin mielestä kuin aurinko.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

uudessa kodissa


Vielä muutama laatikko nurkassa odottaa avaamistaan, mutta muuten koti alkaa jo näyttää kodilta. Täällä ollaan siis selvitty muutosta. Vaikken kantanut yhden yhtä laatikkoa, niin ei se nyt ihan ilman hikeä ja hampaiden kiristelyä sujunut. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain olisi pakko tehdä nopeasti - vieressä nukkuvan vauvan ollessa kuin tikittävä aikapommi. Kuten nyt meillä kävi vanhan kämpän siivouksen kanssa. Vaikka luulin, että olin ennakoinut tarpeeksi, niin ei vauvan kanssa voi ennakoida liikaa saati sitten tarpeeksi. Viimeisenä iltana ennen avainten tai huoneistonluovutuspäivää hinkkasin vielä sormenjälkiä täynnä olleita ikkunoita, (jotka vasta jouluna pesin), pesin uuninpeltejä, sulattelin ja pesin jääkaappia.. Lista tuntui loputtomalta, mutta selvisin ja Mini nukkui onneksi tällä viimeisellä siivouskerralla siihen saakka, kunnes olin saanut kaiken lähes valmiiksi.

Mutta onneksi voi nyt sanoa, että tämä muuttoruljanssi on ohi ja me ollaan kaikki sopeuduttu uuteen kotiin hyvin. Vaikka edelleinen koti oli Minin ensimmäinen ja koti, jonne poika melkein syntyikin, ei minulle tuottanut tunnon tuskia sulkea ovea viimeistä kertaa perässä. Olin ainoastaan helpottunut - en jäänyt kaipaamaan mitään. Max jäi edellisestä kodista kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että mummo asui kävelymatkan päässä. Nykyisen asunnon hissi on myös ollut kovassa käytössä - yhden yhtä porrasta ei ole kävelty, mutta ehkä se on sallittua näin 1,5 vuotta kestäneen porrasjumpan jälkeen.

Muutamia uusia juttuakin olen päässyt jo hankkimaan, kuten suihkuverhon, säilytyslaatikoita ja syöttötuolin. Muuttoruljanssin ihan paras kohta onkin tavaroiden paikalleen asettelu ja sen toteutumisesta Max on pitänyt erityisesti huolta, ettei vaan tavarat jäisi lojumaan laatikoihin - työnjohtajan ainesta. Tein muuten ihan mahtavan löydön torista! Nimittäin valkoinen Tripp Trapp löytyi meille 25 eurolla. Meidän Minihän ei vielä istu, mutta olin kerennyt jo pitempään katsella käytettyjä syöttötuoleja, mutta niistä jokainen kerkesi mennä nenän ohi. Nyt olin kerrankin ajoissa kiitos hakuvahdin ja aikaisen aamuherätyksen.

Tällä viikolla onkin ollut Maxin hiihtolomaviikko. Isi on kuitenkin ollut tuttuun tapaan töissä, joten se on kulunut kokonaan tavaroiden järjestelyihin tai no yhdellä kädellä on tehty ruokaa, toisella järjestelty tavaroita ja kolmannella viihdytetty poikia, joten ei ole kyllä aika käynyt pitkäksi ja uni on tullut äidille illalla ennen kuin on edes kerennyt ajatella nukkumista. Uuden kamerankin hankin tuossa viime viikonloppuna ja olen sitä jo sormet syyhyten odottanut päästä enemmänkin testailemaan, mutta harmillisesti aikaa kuvaamiselle saati sitten blogille ei ole oikein ollut. Kai tämä arki tästä taas edes jonkin verran rauhoittuu, kun koti on taas kuosissaan ja päästään kiinni totuttuun arkirytmiin.