keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

valvotaan ja kiljutaan


Meidän aina niin aurinkoisesta minimiehestä on tullut hetkessä kitisevä ja erittäin huomionkipeä. Myös kiljuminen, varsinkin iltaisin tuntuu olevan tämän hetken juttu ja veljen innostamana ei siitä meinaa tulla loppua ollenkaan. Mini hankaa myös vähän väliä puruleluilla vimmatusti ikeniään. Kai ne on ne hampaat, jotka tekevät tuloaan. Meidän Minin yöuniin hampaat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet. Hän heräilee öisin yleensä 1-3 kertaa.

Mutta sitten taas tuo meidän esikoinen on se, joka herättää meidät jo pahimmillaan aamu viiden aikoihin - Haluten joko pelata tai syödä jo aamupalaa (osaa kyllä tehdä näistä molemmat itsekin). Meidän perheessä se ei nimittäin ole koskaan vauva, joka herättää aamuisin. Yksi yöherätys yöllä ei vielä tunnu missään, mutta sitten kun niitä on useampi ja vielä kun aamuisin ennen seitsemää toinen pojista hyppää herättelemässä noin viidesti alkaa unen katkonaisuus jo tuntua. Minin nukkuessa ei häntä herätä mikään ja nukahdan kyllä itsekin silmänräpäyksessä uudelleen, mutta se väsymys mikä siitä seuraa on jotain niin uuvuttavaa. Toiset lapset ne ei vaan taida nukkua koskaan? No ehkä viimeistään murrosikäisenä sitten ja lupaan jo nyt, että kosto on suloinen.

Muuten meille kuuluu hyvää. Pienin ei ole vielä ihan hoksannut ryömimisen saloja, mutta kierii vauhdilla menemään ja löytyy usein ihmettelemästä pöydän jalkoja tai minkä tahansa jalkoja. Omat jalat taas on usein jumissa milloin sohvan alla tai tv-tason alla. Leikkimatto alkaa olla jo aika nähty juttu, mutta sen kanssa on kiva heittää ympäri, siis leikkimattoineen päivineen. Hän tavailee jo "äithi", "vauvauvva" ja "ishi". Päättäväinen "ejjj eiiih" kuuluu myös pienimmän pojan sanavarastoon.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

palmusunnuntai ja nimipäiväkahvit


Palmusunnuntai aloitettiin perinteisesti virpomalla mummolassa. Oksat kerättiin ja koristeltiin edellispäivänä ja heti sunnuntai aamusta Max suuntasi höyhenillä koristeltujen oksien kanssa mummolan ovelle. Minä jäin Minin kanssa kotiin leipomaan ja siivoilemaan, sillä illasta oli sitten mummon ja poikien tädin aika tulla nimipäiväkahveille meille - Minin ensimmäisille.



Ennen kahvitteluja päivän ohjelmassa oli kuitenkin pääsiäismunakonsertti, jossa esiintyjänä oli lapsille tuttu Loiskis -orkesteri. Meidän porukka oli paikalla tuttuun tapaan minuutilleen esityksen alkaessa, mutta kerettiinpäs kuitenkin. Aluksi mietin soikohan musiikki liian kovaa pienen korville, mutta turhaan. Mini se vaan tapitti esiintyjiä silmät suurena ja innostui taputtamaan rytmiä, kuin varsinainen konkari - selvästi nautti musiikista ja kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Eikä meidän Mini ollut edes ainut vauva yleisön joukossa. Yleisöstä löytyi pari muutakin bailaavaa vaahtosammutinta. Max viihtyi myös hyvin ja soittojen välissä vastaili hienosti yleisölle heitettyihin kysymyksiin. Esityksen päätyttyä pääsivät lapset vielä etsimään talliteatteriin piilotettuja munia ja löytyihän niitä!


Kakuksi leivoin tällä kertaa helpon ja nopean suklaajuustokakun gluteenittomana. Pohjaan tuli siis gluteenittomia suklaakeksejä ja täytteeseen kermaa, suklaata ja tuorejuustoa. Koska tiesin varsinkin lapsien ja itseni ahtaneen päivän mittaan napaan syntisen paljon suklaata, lisäsin ohjeessa mainitun 1,5dl sokerin tilalle vain 1,5tl sokeria ja täytyy sanoa, että kakusta ei ainakaan tullut liian makeaa. Vaikka kokonainen suklaalevy siihen menikin, niin tämä sokerihiiri olisi kaivannut siihen sitten kuitenkin vielä vähän sokeria. Vieraille kuitenkin maistui ja olivat sitä mieltä, että makeutta oli juuri sopivasti.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

mietittävää


There are two options - you can just quit or try harder. Tämä fraasi on kaikunut mielessäni jo jonkin aikaa. En tiedä onko tuo lause edes kieliopillisesti oikein kirjoitettu (miksi se sointuu paremmin englannin kielellä) ja onko tuo ihan omia hajatelmia vai vain joku mieleen syöpynyt fraasi jostain motivaatiokuvasta. Joka tapauksessa oon miettinyt paljon tämän blogin jatkoa. Sitä miten jatkaisin, kun aika ei enää tunnu riittävän.

Mihin se aika sitten kuluu? Ihan tähän arjen peruspyöritykseen ja kun illalla lasten nukkumaan mennessä on hetki aikaa hengähtää, niin koneen avaaminen ei ole enään pitkään aikaan käynyt edes mielessä. Kuvaaminen on mulle yhä tosi tärkeää ja ainakin jotenkin tahtoisin jatkossakin koota kuvia jonnekin mistä niitä voisi palata myöhemmin muistelemaan. Se onko se tämä blogi vai sitten pelkästään tuo instagramin ihmeellinen maailma.. En ole vielä aivan varma.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

ei aikaa yksinäisyydelle



Tiedättekö kun ei ole aikaa edes ajatella olevansa yksinäinen. Kun omaa-aikaa ei ole ja käytännössä kun et ole koskaan yksin. Siinä arjen pyörteessä, vaipparallin, pyykkivuoren, sosetehtailun sekä esikoisen sinne tänne kuskailun lomassa ei jää aikaa miettiä olevansa yksinäinen. Vaikka olisihan se mukavaa, kun olisi sellainen mammakaveri, jos toinenkin jonka kanssa lähteä vaikkapa vaunuttelemaan. Liian usein kuitenkin jo nykyiset ystävät saavat kuulla siitä, että nyt ei ehdi tai on sitä tätä ja tuota vielä tekemättä ja huomenna aikainen aamuherätys päiväkotiin viemisten muodossa.

Toisinaan todella kaipaan sitä yksin olemista. Jotain niin yksinkertaista kuin, että saisin siivota ja laittaa ruoan tyhjässä kodissa ilman lukuisia keskeytyksiä. Istua kerrankin koneelle kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksia. Olemaan ja möllöttämään, olla tekemättä yhtään mitään. Ilman omantunnon tuskia. Ilman tunnetta, että olen jollekin jotain velkaa, jos istun hetken tässä. Tämäkin postaus on kirjoitettu monissa pienissä osissa pitkin päivää kännykällä, pienen nukkuessa ja ajatuksen katkeillessa sekä illalla muiden nukkuessa, kun silmät jo painuvat puoliksi kiinni.

Ja sitten kun kerrankin lähden yksin esimerkiksi niinkin pitkälle kun lähikauppaan, ihmettelen jo pelkästään sitä kävelemisen helppoutta. Näinkö helppoa tämä onkin? Ei ketään mukana raahattavaa taikka ketään jolle neuvoa olla juoksematta autotielle. Voisinpa jopa hypähdellä ihan vain sen helppoudesta. Sitten juoksenkin jo kotiin päin. Ihan niin kuin poika tai pojat nyt ei pärjäisi hetken isänsä kanssa.. mutta entä jos pienimmän nälkä iskee juuri kun olen poissa tai jos poika kerkeää kierähtämään hoitopöydältä.. Ei, en osaa olla ilman häntä - hän kyllä varmasti ilman minua.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

minä puolivuotias

Viikonloppuna täytin kokonaiset puoli vuotta tai puoli kokonaista vuotta! Olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Osaan mm. kääntyä selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen. Viime aikoina olenkin huomannut, että tällä tavoin pääsee helpoiten sinne missä tapahtuu. Ryömimistä vasta opettelen, mutta kyllä minä sellaisen pienen matkan eteenpäin tuollakin tavoin pääsen, kunhan oikein keskityn ja pönkään jaloilla vauhtia. En vain oikein tiedä miten näkisin samalla eteenpäin, kun nenä viistää maata.

Nukahdan iltaisin yhdeksän maissa omaan sänkyyn maha täynnä puuroa ja maitoa. Uni tulee parhaiten harsonkulma kasvojen päällä, se kun tuoksuu niin maidolta ja sen alla on niin mukava tuhista. Nukun lähes koko yön, mutta kerran herään äidin viereen tankkaamaan ja sitten jatkan omassa sängyssä unia. Olen hyvin tyytyväinen tapaus, kunhan ruoka tulee sovitusti. On kuitenkin pikku juttuja joista en pidä, kuten nyt se, että jos joudun odottelemaan muita ulkopukuun puettuna tai jos auto ei liiku ja joudun nököttämään kaukalossa. Minua myös vähän häiritsee isin parta, kun se minua pusuttelee tai kun veli tulee puristelemaan poskiani, silloin kyllä inahdan merkiksi, että nyt saisi riittää.

Viihdyn parhaiten tutkiskellen leluja, lueskellen kirjoja ja pyörien leikkimatolla. Kaikki musiikki, sen kuuntelu ja laululeikit on kivoja. Kaikki uudet äänet kiinnostavat minua ja kun sellaisen kuulen, on heti tarkistettava mikä se oli. Minut on helppo saada hymyilemään ja monet hassut jutut saavat minut nauramaan. Rakastan harson alle piiloutumista ja muutenkin harsoja, ne on niin monikäyttöisiä. Ihan vielä en aivan osaa istua, mutta sitterissä harjoittelen jo istumaan nousemista ja saahan siinä jalkoja heilutellen kivat vauhditkin. Veljen touhuja on myös hauska seurata, voi kun vain pysyisin sen vauhdissa mukana. Silloin kun leluja ei ole ulottuvilla, tykkään tutkiskella varpaita. En tiedä oletko sinä maistanut, mutta voin kertoa, että ne myös maistuvat aika hyvältä. Kaikkea pitää maistaa, sanoo äitikin ja niin minä aina teen. Olen tällainen tyytyväinen ja hymyileväinen tapaus - äidin mielestä kuin aurinko.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

uudessa kodissa


Vielä muutama laatikko nurkassa odottaa avaamistaan, mutta muuten koti alkaa jo näyttää kodilta. Täällä ollaan siis selvitty muutosta. Vaikken kantanut yhden yhtä laatikkoa, niin ei se nyt ihan ilman hikeä ja hampaiden kiristelyä sujunut. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain olisi pakko tehdä nopeasti - vieressä nukkuvan vauvan ollessa kuin tikittävä aikapommi. Kuten nyt meillä kävi vanhan kämpän siivouksen kanssa. Vaikka luulin, että olin ennakoinut tarpeeksi, niin ei vauvan kanssa voi ennakoida liikaa saati sitten tarpeeksi. Viimeisenä iltana ennen avainten tai huoneistonluovutuspäivää hinkkasin vielä sormenjälkiä täynnä olleita ikkunoita, (jotka vasta jouluna pesin), pesin uuninpeltejä, sulattelin ja pesin jääkaappia.. Lista tuntui loputtomalta, mutta selvisin ja Mini nukkui onneksi tällä viimeisellä siivouskerralla siihen saakka, kunnes olin saanut kaiken lähes valmiiksi.

Mutta onneksi voi nyt sanoa, että tämä muuttoruljanssi on ohi ja me ollaan kaikki sopeuduttu uuteen kotiin hyvin. Vaikka edelleinen koti oli Minin ensimmäinen ja koti, jonne poika melkein syntyikin, ei minulle tuottanut tunnon tuskia sulkea ovea viimeistä kertaa perässä. Olin ainoastaan helpottunut - en jäänyt kaipaamaan mitään. Max jäi edellisestä kodista kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että mummo asui kävelymatkan päässä. Nykyisen asunnon hissi on myös ollut kovassa käytössä - yhden yhtä porrasta ei ole kävelty, mutta ehkä se on sallittua näin 1,5 vuotta kestäneen porrasjumpan jälkeen.

Muutamia uusia juttuakin olen päässyt jo hankkimaan, kuten suihkuverhon, säilytyslaatikoita ja syöttötuolin. Muuttoruljanssin ihan paras kohta onkin tavaroiden paikalleen asettelu ja sen toteutumisesta Max on pitänyt erityisesti huolta, ettei vaan tavarat jäisi lojumaan laatikoihin - työnjohtajan ainesta. Tein muuten ihan mahtavan löydön torista! Nimittäin valkoinen Tripp Trapp löytyi meille 25 eurolla. Meidän Minihän ei vielä istu, mutta olin kerennyt jo pitempään katsella käytettyjä syöttötuoleja, mutta niistä jokainen kerkesi mennä nenän ohi. Nyt olin kerrankin ajoissa kiitos hakuvahdin ja aikaisen aamuherätyksen.

Tällä viikolla onkin ollut Maxin hiihtolomaviikko. Isi on kuitenkin ollut tuttuun tapaan töissä, joten se on kulunut kokonaan tavaroiden järjestelyihin tai no yhdellä kädellä on tehty ruokaa, toisella järjestelty tavaroita ja kolmannella viihdytetty poikia, joten ei ole kyllä aika käynyt pitkäksi ja uni on tullut äidille illalla ennen kuin on edes kerennyt ajatella nukkumista. Uuden kamerankin hankin tuossa viime viikonloppuna ja olen sitä jo sormet syyhyten odottanut päästä enemmänkin testailemaan, mutta harmillisesti aikaa kuvaamiselle saati sitten blogille ei ole oikein ollut. Kai tämä arki tästä taas edes jonkin verran rauhoittuu, kun koti on taas kuosissaan ja päästään kiinni totuttuun arkirytmiin.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

sosetta ja sotkua

Pienten lasten ruokailu - varmasti se ajatuksia herättävin ja jopa kiistellyin aihepiiri. Miksi se sitten nostattaa niin paljon tunteita ja ajatuksia pintaan? Eikös se ole sama mitä tai milloin se lapsi syö, kunhan hän syö.

Pääpiirteittäin varmasti juuri näin, mutta tapoja ja mielipiteitä oikeasta ja siitä täydellisestä totuudesta (jota ei todellisuudessa ole edes olemassa) on niin monia kuin on äitejäkin. Ja ihmekös tuo, sillä sitä yhtä ja oikeaa tapaa ei ohjeisteta edes neuvolasta. Moni erityisesti ensimmäisen lapsen äiti varmasti miettii, miksi neuvolasta ei saanut tarkkaa ja yksiselitteistä ohjeistusta kiinteiden aloitukseen. Milloinka soseet kannattaisi aloittaa? Entä kuinka paljon sitä sosetta nyt tulisi antaa ja kuinka monesti päivässä? Mutta oletteko koskaan ajatelleet miksi? Ehkä ei olekaan olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa. On niin monenlaista lasta ja niin monta tapaa ruokkia lapsi. Neuvolan ohjeet on tarkoitettu suuntaa antaviksi ja ne on tehtykin juuri lapsen yksilöllisyys huomioiden. Ne kannustavat ajattelemaan ja pohtimaan itse, sillä kukapa muu olisi oman lapsen parempi tuntija kuin sinä -lapsen huoltaja.

Siinä missä toinen näkee lapsen kasvun kannalta soseiden aloittamisen neljän kuukauden kohdalla sopivaksi, voi toinen olla sitä mieltä, että haluaa täysimettää lasta kuuden kuukauden ikään saakka. Molemmissa on puolensa ja puolensapitäjänsä. Toinen ajattelee ehkä soseiden tuovan paremmat yöunet ja tasaisemman kasvun, kun toinen taas saattaa ajatella imetyksen ja äidinmaidon olevan yksinomaan riittävää ravintoa puoleen ikävuoteen saakka ja tuovan parhaimman suojan ja hyödyn vauvan vielä kehittyvälle ruoansulatuselimistölle.

Me aloiteltiin kiinteiden maistelu reilun 4kk ikäisenä. Ihan 1-2 teelusikallisen verran päivässä ja nyt kun pojalla on tullut viisi kuukautta täyteen niin poika syö noin pari teelusikallista päivässä jotain kasvis/lihasosetta ja iltapäivällä saman verran hedelmäsosetta. Tahti on ollut korkeintaan pari uutta makua/ruoka-ainetta per viikko, muuten yhä imetän poikaa. Mikään kiire meillä ei olisi kiinteitä ollut aloittaa, sillä poika kasvoi ämmän avulla hieman käyrän yläpuolella painonsa vuoksi. Hän on myös alusta asti osoittanut kiinnostunut syömistä kohtaan ja söisi varmasti isompiakin määriä kerralla, mutta koska poika on kasvanut hyvin olen halunnut vielä pitää äidinmaidon pääasiallisena ravintona. Me päädyimme tähän koska järkeilin, että tämä hitaasti pieninä määrinä toteutettu maistelu ei tekisi ongelmia imetyksen jatkumiselle ja jos kiinteät olisi aloitettu myöhemmin esim. 6kk kohdalla, olisi uusia ruoka-aineita lisättävä lapsen ruokavalioon paljon nopeammalla tahdilla ja puhuvathan nuo nyky suosituksetkin aikaisemman aloituksen puolesta mm. allergioiden synnyn kannalta. Nämähän ovat kuitenkin niitä suosituksia ja jokainen tekee miten parhaakseen näkee.

Viikon mittainen maitoaltistus hieman viivytti soseiden maistelun etenemistä, mutta tähän mennessä ollaan maisteltu:
  • perunaa
  • bataattia
  • porkkanaa
  • kesäkurpitsaa
  • kanaa
  • kaurapuuroa
  • päärynää
  • mangoa
  • luumua
  • kuningatarsosetta
Soseet teen pääasiassa itse, mutta jonkin verran olen antanut myös kaupan soseita lähinnä hedelmäsoseiden muodossa. Maistattamisen aloitin perunasta, vaikka tiedänkin että siitä ei välttämättä herkkävatsaisimpien kannata maistelua aloittaa. Olen vain joissakin asioissa kovin perinteisiin juurtunut - "koska aina on tehty näin". Aloitimme maistelut ihan teelusikan kärjellisestä ja seuraavana päivänä meni 1tl ja sitä seuravana kaksi. Ja koska perunasta ei ilmennyt mitään oireita, oli siihen seuraavaksi helppo yhdistää pieni määrä seuraavaa makua, pitäen kuitenkin annoskoon samana (2tl). Ensin otettiin ateriarytmiin aamupäiväsose ja sen jälkeen välipalasose. Eilen oli pojan viiskuukautisneuvola, jonka mittauksissa selvisi, että poika on taas kasvanut huimat 3cm pidemmäksi. Painoa oli tällä kertaa tullut hieman edelliskertaa vähemmän. Annoskokoja saa siis hieman suurentaa ja tänään otettiinkin kuvioihin myös aamupuuro.

Näin on meillä aloiteltu soseet. Mitenkäs siellä? Vai onko kiinteisiin siirrytty suoraan sormiruokaillen?

perjantai 17. helmikuuta 2017

viime aikoina


Mitäs meille? Täällä ollaan viimeisten viikkojen aikana sairasteltu, paikkailtu tavaroita ja suunniteltu tulevaa. Ensin nousi Maxilla kuume ja sen jälkeen meistä jokainen sai taudista osansa. Mini raukkakin sairastui ensimmäistä kertaa ja viime perjantain ja lauantain välisenä yönä nousi sitten aika korkea kuumekin. Kuumeesta huolimatta pieni jaksoi onneksi syödä hyvin ja vaikutti muuten hyvävointiselta. Yksin pieni ei kuitenkaan tuntunut viihtyvän yhtään ja sitteriin tai leikkimatolle jouduttuaan aloitti heti kitinän. Sylissä liikkeessä oli kaikista parasta ja vaikka toinen kipeä olikin niin hän tuttuun tapaan jaksoi hymyillä hassuille jutuille. Samaan aikaan miehelläkin alkoi joku manflu. Ei vaan, selvästi toinen oli ihan tosi kipeä. Tuntui kyllä jotenkin niin kummallisen tutulta herätä yöllä sen kymmenen kertaa, jos ei enemmänkin. Onneksi kuitenkin näin mentiin vain yksi yö ja kun pienen kuume laski yötkin rauhoittui.

Viikko siinä meni, että oltiin taas kaikki entisissä voimissa. Tällä viikolla ollaankin taas päästy arkeen kiinni. Eilen kului päivä Minin maitoaltistustesteissä ja koska sieltä ei aivan vielä saatu varmuutta asiaan jatkuu altistus kotona. Sain luvan ottaa taas maitotuotteet ruokavalioon ja arvatkaas vaan mikä lähti kaupasta ensimmäisenä mukaan? - Niin se sininen tietysti! Mutta se maito.. miten pahalta se sitten näin pitkän tauon jälkeen kahvin kanssa maistuikaan. Onneksi on kauramaitoa vielä kaapissa.

Tulipa tuossa myös myytyä kamera, jonka kanssa oli kuljettu tiiviisti yhtä matkaa pari vuotta. Kamera oli ensimmäinen järjestelmäkamerani ja noiden kuluneiden vuosien ajalta kameraan oli tallentunut reilu 12000 kuvaa. Onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta etenkin opittua! En myynyt kameraa, sillä että kuvausinto olisi hyytynyt, vaan sillä että innostus valokuvaamiseen ja sen oppimiseen on vain entisestään kasvanut. Seuraavaksi hankintalistalla onkin täyskennoinen kamera, Canon sekin ehdottomasti.

Näiden kuluneiden viikkojen aikana on myös ollut hyvin aikaa pakata. Olenkin huomannut hyväksi tavaksi pakata pari laatikkoa päivässä, eipähän tule viime hetken paniikkia ja muuttopäivänä saa sitten vain kantaa tavarat uuteen osoitteeseen. Toisaalta vauvan kanssa pakkaaminen tuskin muuten edes onnistuisikaan. Ensi viikonloppuna sitten muutetaan!

tiistai 7. helmikuuta 2017

elämäni maitobaarina

Meidän Mini on ollut täysimetyksellä, kunnes neljän kuukauden iässä aloiteltiin maistelemaan soseita. Tosin tarkempien silmien alla tarkastellessa täysimetyksen käsitys taisi mennä jo siinä vaiheessa, kun poika vei parikuisena suuhunsa ikean pehmoparsan. Imetys, kuin imetys täysi tai osittainen - helppoa ja hiton vaikeaa ja samalla ihanaa ja ihan kamalaa.

 Ensinnäkin imetys aikaansaa kummallisia mielitekoja. Tai no okei ei se suklaanhimo nyt millään tavalla poikennut normaalitilasta, mutta se voi, mitä piti saada leivän päälle. Mitä enemmän voita ja nimenomaan voita sen parempi. Sitten tuli kuvioihin allergiat ja suklaa kiellettiin, samaten se voi ja kaikki maitotuotteet. Alkoi imetysdieetti. Kauramaito ja tärkkelysjuusto, soijajogurtti ja kaurapuuron makuinen aamukahvi.. niin pahaa, että oikeastaan jo ihan hyvääkin. Ainakin, kun ei ole moneen kuukauteen muuta maistanut.


Sitten se jatkuva nälkä puhumattakaan siitä kevyestä "iltapalasta" ja välipalasta ja välipalan välipalasta. Pari leipää nyt, kolme leipää hetken päästä ja vielä pari kotvasen kuluttua ja kun se nälkä iskee, niin se iskee ihan ennalta varoittelematta, sillä sekunnilla - Huutava pikkunälkä! Enkä ole ainut jolla nälkä yllättää myös sillä samalla hetkellä, kun kaivan ruokaa kaapista. Myös tuolla Minityypillä on tottakai nälkä sillä samalla sekunnilla - Huutava sellainen.

Ensin sitä imetetään yötä päivää vauvan tahtisesti. Nälkä, kun ei katso kelloa - 15 minuutin tai parin tunnin välein, 15 minuuttia tai tunnin putkeen. Sitten soseiden tullessa kuvioihin imetyskerrat harvenevat ja viimeistään silloin kuvioon astuvat ne maitolammikot, joissa voisin uida aamuisin. Mutta onhan imetys onnistuessaan myös äärettömän helppo tapa ruokkia vauva - kulkeehan ruoka aina mukana minne menenkin. Kunnes huomaan Minin haluavan ruokaa merketin hyllyjen välissä, automatkan aikana tai vaikka kesken ravintola lounaan. Nälkähuudon lomassa ihmisten katseet saavat vilkuilemaan lähintä vessaa, takaraivossa kolkuttava kysymys "söisinkö itse vessassa" saa mut kuitenkin pysähtymään ja päätän syöttää vauvan katseista huolimatta just siinä.


Ja vaikka joudunkin kaivamaan kumisen juustoni veitsen avulla vakuumirasiasta, tuon pienen maitoparran leveä hymy maitoa täynnä olevan masun ansiosta tekee tästä kaiken vaivan arvoista. Vaikka todistetustikin myös korvikkeella kasvaneista vauvoista kasvaa kelpolapsia, eikä imetys ole takuu allergiattomuuteen, joten jos imetys ei jostain syystä onnistu ei siitä tule itseään soimata. Imetys ei ole mikään hyvän äitiyden mittari. Päinvastoin nostan hattua niille, jotka sen viisikin kertaa yöllä heräävät lämmittämään maitopulloa. Yksi syy miksi imetänkin on toisaalta juurikin sen helppous - tissi suuhun ja jatkamaan unia.

Enkä ole ollenkaan varma olenko valmis luopumaan mun kaurapuuron makuisesta aamukahvista.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

helmikuun ensimmäinen

Helmikuu tuo jo pienen lupauksen keväästä tullessaan, vaikka kun suljen silmäni ensimmäisenä mieleeni palaa se lapsuuden maisema. Sen punatiilisen leivinuunin lämmittämän tuvan ikkunasta. Ne kalpeassa auringossa loistavat kirkkaan valkoiset hanget. Noihin maisemiin 26 - vuotta sitten helmikuun ensimmäisenä, kun pakkanen paukkui yli kolmissakymmenissä - minä synnyin.

Tänään aamu alkoi arkisesti hieman normaalia aikaisemmalla herätyksellä. Aamupalan jälkeen suunnattiin nimittäin suoraan Maxin 6 -vuotisneuvolakäynnille. Sydänpohjia riipi, kun tiesin miten paljon tuo poika jännitti tulevaa rokotetta. Rauhoitteluista huolimatta "taisteluksihan" sen laitto lopulta meni, vaikka oltiin myös edellisiltana hyvin pohjustettu mitä tulevan piti. Mutta ymmärrettäväähän tuo oli, en minäkään siihen penkkiin pistettäväksi ihan huvikseni tarjoutuisi ja hyvin se laitto sitten lopulta sujui. Hyvin onnistuneen neuvolareissun jälkeen suunnattiin pullakahveille paikalliseen kahvioon.

"Äiti, eikös tänään ollut sun syntymäpäivä. Hyvää syntymäpäivää! Melkein unohdin." Kuului pullaa täynnä olevan pojan suusta, pillimehun ryystämisen välistä - pienimmän vetäessä sikeitä kaukalossa.

Eilen juhlistettiin päivääni pienesti äitini ja siskoni kanssa ja tänään aamuiselta reissulta kotiin päin suunatessani nappasin lähikaupasta kukkapuskan ihan itselleni ja kotiin päästyäni nautin eiliseltä jääneen croissantin kahvin kanssa. Itseään voisi ehkä muistaa näin muulloinkin, kuin kerran vuodessa. Nyt illaksi vapaudun ruoanlaittovuorosta, sillä suunnataan koko perhe vielä ravintolaan syömään. Musta ihan bueno tapa viettää päivä.

Ihanaa helmikuun ensimmäistä myös sinne!

maanantai 30. tammikuuta 2017

Trille Viper 4S - käyttökokemuksia

Ajattelin koota vähän käyttökokemuksia meidän Trillen yhdistelmävaunuista. Vaunuja tilatessani nimittäin huomasin, ettei niistä oikein löytynyt arvosteluja tai käyttökokemuksia. Ehkäpä tästä olisi hyötyä ja helpottaisi mahdollisesti jonkun vaunuvalinnan kanssa pähkäilevän päätöstä. Harva ehkä on niin uhkarohkea, että tilaa vaunut pelkän netistä löytyvän tiedon ja youtube videon perusteella. No minä kuitenkin olin ja siihen mitä postista saapui, olen ensi silmäyksestä lähtien sekä tämän pian 5 kuukauden käyttökokemuksen jälkeen ollut hyvin tyytyväinen.


Kysehän on siis tarkalleen ottaen Trille Viper 4S -yhdistelmävaunuista. Vaunuja etsiessäni kriteerinä mulla oli mahdollisimman pieneen tilaan mahtuvat ja monenlaiseen maastoon soveltuvat "All in One" vaunut, jotka lisäksi miellyttäisivät silmää. Näiden Trillen vaunujen vierellä oli mulla vertailussa mm. Brio Smilet, mutta lopulta pitkään pohdittuani päädyin tähän Tanskalaismerkkiin ja hyvä näin, sillä en voisi olla valintaani tyytyväisempi!


Vaunut ovat olleet meillä käytössä niin kaupunki-, lenkkeily- kuin parvekevaunuina. Vaunuissa on pieni ja kevyt, mutta minusta ihan tilava vaunukoppa. Meidän Mini on nyt 4kk ikäisenä 66 cm pitkä ja sopii varmasti vielä ainakin muutaman kuukauden nukkumaan vaunukopassa. Puolivuotispäivän tienoilla siirrytään sitten ratasosaan pojan opittua istumaan. Vaunujen musta hieman kiiltävä kangaspinta on vettä ja likaa hylkivä ja varmasti parempi yhdistelmä taaperon kurakenkien kanssa, kuin aivan vaalea kangaspinta.


Vaunut ovat osoittautuneet loistaviksi kaupunkikäytössä - kapeiden vaaterekkien välissä pujotteluun, mutta oikein hyvät ne ovat olleet myös lenkkeillessä. Vaunut ovat kevyet työntää, muttei ollenkaan heppoiset, vaan hyvin tukevan oloiset. Lukittavissa olevien etupyörien ansiosta helpot työntää myös lumessa tai muuten epätasaisessa maastossa. Vaunuissa on hyvän tuntuinen jousitus ja isot ilmakumipyörät, jotka ovat osoittautuneet kokonsa puolesta loistaviksi eri maastossa, mutta ovat kertaalleen tarvinneet uudelleen täyttämistä päästäessään ilmat pihalle. Tosin luulen tämän johtuneen siitä, että ollaan toisinaan rullailtu vaunuja ylös ja alas rappusia kerrostalon kolmannesta kerroksesta.

Vaunuista löytyy myös tilava tavarakori, jonka kyydissä kulkee hyvin esim. vaunujen mukana tullut tilava hoitolaukku tai vaikkapa kauppakassi. Vaunuihin on myös saatavilla lisätarvikkeena adapterit, jotka sopivat mm. Maxi-Cosi turvakaukalon kanssa.


Yhteenvetona:

+ pienet ja ketterät
+ helposti kääntyvät, lukkittavissa olevat etupyörät
+ kevyet, mutta tukevat
+ vaivattomasti kasattavat ja kokoon taittuvat
+ likaa ja vettähylkivä kangas
+ mahtuu henkilöauton takakonttiin kasattuna, etupyörät irroitettuna
+ moderni ulkonäkö
+ kätevä teleskooppiaisa, jonka ansiosta vaunut menevät vielä pienempään tilaan
+ helposti irroitettava vaunukoppa
+ hyvä jousitus
+ tilava tavarakori

- vaunukuomun kääntämiseen tarvitaan kahta kättä (en tiedä onko tällaista yhden käden taktiikalla toimivaa kuomua tosin edes keksittykään)
- renkaat tyhjentyneet kertaalleen käytön aikana

Ratasosa odottelee vielä käyttöön pääsyä vaatehuoneessa, mutta kirjoittelen siitäkin vielä käyttökokemuksia, kunhan päästään sitäkin testailemaan.

Niin ja tämä ei ole maksettu mainos, vaan tyytyväisen vaunujen omistajan kokemus kyseisistä vaunuista.

lauantai 28. tammikuuta 2017

house doctor - lääkettä sisustuskuumeeseen

valaisin, tyyny graphic, tyyny palepink, matto
Kevät ja sisustuskuume - tuttu yhdistelmä? Mulle myös, tosin en tiedä mikä muu muhun on iskenyt, sillä vaaleanpunainen (hyvin pienissä määrin) on alkanut miellyttää silmää. Kai se on tämä lähestyvä kevät, kun alkaa kaipaamaan jotain uutta, raikasta ja värikästä - harmaan, mustan ja valkoisen pariksi tietenkin.

Nyt muuton lähestyessä ajattelin, etten ostele mitään, että vältyttäisiin kaikelta ylimääräiseltä kantamiselta. Tämän vaalean harmaan House Doctor Spring -maton kohdalla en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ja koska löysin siihen vielä kympin alennuskoodin, laitoin tilauksen menemään. Matossa minua miellytti erityisesti sen sävy ja sen etninen kuviointi. Kuvan linkistä poiketen tein tilauksen Scandinavian Design Center sivuilta. Meidän nykyinen olohuoneen matto onkin tarkoitettu eteisen matoksi tai sitten ulkokäyttöön. Ihan hyvin se olohuoneessakin muuten meni, mutta oli kyllä jalan alla vähän turhan karkea ja tuon pian ryömimään aloittelevan pojan alla varmasti kova. Vanha matto joutaakin sitten terassille, kunhan sellainen taloineen löydetään. 

Ihastuin myös aika palavasti tuohon House Doctorin Molecular 5 -valaisimeen, jossa on viisi eri asentoon käänneltävää valonlähdettä, musta runko ja messinkiset yksityiskohdat. Hintaa ja kokoa on tuolla kuitenkin sen verran enemmän, että jätin sen vielä harkintaan ja täytyyhän mun vielä varmistaa, että se sopii roikkumaan meidän tulevaan olohuoneeseen. Sitten haavelistalla olisi vielä joku tukeva  ja selkeälinjainen sohvapöytä, joka ei kiikahtaisi kumoon heti beibin kiivetessä sitä vasten tai kolhisi päätä sen kulmiin. Aivan ihana olisi myös tuollainen kapea penkki esim. eteiseen. Mutta nyt täytyy varmaan lopetella.. Tulee listasta muuten liian pitkä. 

(sisustus)unelmien täyteistä viikonloppua!

tiistai 24. tammikuuta 2017

meidän arki ja päivärytmi

Niin äkkiä kuin nämä lapset kasvavat, hyvin äkkiä myös unohtuu millaista se pikkulapsiaika todella olikaan (tosin minulla nyt sattuu muutenkin olemaan niin olematon muisti). Viime perjantaina päätin siis päivän mittaan kirjata ylös meidän silloisen ohjelman. Meidän arkipäivät muuttuu aika lailla sen mukaan onko Maxilla päiväkodissa aamu vai iltavuoro. Iltavuorossa isi on apuna pojan hakemisessa, mutta aamuvuoron viemiset ja haut hoidan itse. Silloin päivä kuluu mun näkökulmasta vielä hektisemmällä aikataululla. Myös neuvolakäynnit ja kyläilyt tuovat jonkin verran muutoksia päiväohjelmaan, joten oikeastaan mikään päivä ei ole aivan samanlainen. Kutakuinkin päivärytmi on kuitenkin vakiintunut poikien ruoka-aikojen ja Minin nukkumisten ympärille, mutta hyvin paljon luovitaan päivän ohjelmat ajoittumaan molempien poikien ehdoilla.

 
Klo. 7.47 Herään ähinään, joka kuuluu Minin sängystä. Otan viereen ja imetän.
Klo. 8.24 Mini on tankannut tarpeeksi ja nukahtaa rinnalle. Siirrän pojan omaan sänkyyn jatkamaan unia. Max käy herättelemässä, mutta kehoitan katsomaan lastenohjelmia.
Klo. 8.40 Mini herää sängyssä jumppaamaan masullaan. Käännän pojan ympäri ennen kuin alkaa vaativa itku. Max juoksee katsomaan jutellen Minille: "Pikkuinenko heräsi? Nukuitko hyvät unet?" ja leikittää Miniä minun vielä kammetessa itseäni ylös sängystä.
Klo. 8.55 Mennään Minin kanssa aamupesulle. Pestään kasvot, kädet, peppu ja vaihdetaan vaippa. Huomaan isovarpaan kynsivallin punoittavan ikävästi.
Klo. 9.05 Laitan Minin sitteriin istumaan ja aloitan tekemään aamupalaa minulle ja Maxille. Samalla jonottaen tk.n ajanvaraukseen.
Klo. 9.15 Siirrän Minin leikkimatolle. Pojat leikkii leikkimatolla, avaan koneen ja siemailen kahvia.
Klo. 9.30 Astianpesukone pyörimään, Max auttaa koneen täyttämisessä.
Klo. 9.40 Selaan s-postin, soitan vuokrayhtiöön ja tulostan pari tositetta.
Klo. 9.55 Laitetaan pyykkikone päälle, Max haluaa taas ehdottomasti olla apuna.

 
Klo. 10 Mini hieroo silmiään siihen malliin, että on päiväunien aika. Siirrän pojan omaan sänkyyn päikkäreille.
Klo.10.15 Mini nukkuu. Tehdään aamupesut Maxille, jonka jälkeen pelataan erä Monopolya.
Klo. 10.30 Max voittaa pelin. Laittaudun päivää varten, teen mm. "pikameikin" ja puen. Max leikkii sillä aikaa trash packeilla.
Klo. 10.47 Mini herää päiväuniltaan. Laitan lasten musiikkin soimaan, että saan laittauduttua loppuun.
Klo.11 Siirrän Minin sitteriin. Lajittelen kuivat vaatteet kaappiin ja ripustan pyykit narulle. Annan päivän D-vitamiinit pojille.
Klo. 11.15 Leikkaan Minin kynnet ja vaihdellaan vaippa.
Klo. 11.45 Puetaan ulkovaatteet ja lähdetään ajamaan päiväkodille.
Klo. 12.15 Minin ruoka-aika lähestyy ja kysyn, jos voisin päästä imettämään päiväkodilla. Hoitaja näyttää meille vapaan huoneen.
Klo. 12.30 Minin syötyä lähdetään ajelemaan keskustaa kohti.

 
Klo. 12.40 Saan puhelun tk.sta ja hoito-ohjeet Minin varpaaseen liittyen. Ostan parkkiaikaa ja vien vuokrasopimuksen liitteet vuokranvälitystoimistolle. Huomaan yhden liitteen unohtuneen.
Klo. 13 Kotona. Mini heräilee kaukalossa, riisutaan ulkovaatteet ja siirrän pojan leikkimatolle.
Klo. 13.10 Syön jääkaapista löytyvää eilistä ruokaa.
Klo.13.20 Keitän päivän toisen kupin kahvia. Kahvin tippuessa leikitään ja laulellaan leikkimatolla. Vaipan vaihto.
Klo. 13.30 Kahvia. Kasaan leluja Minin eteen että saan juotua kahvin loppuun.
Klo. 13.45 Nappaan kuvan unohtuneesta liitteestä ja aloitan soseiden teon.
Klo. 13.55 Siirrän leikkimatolla kyllästyneen pojan sitteriin. Isi pääseekin aikaisemmin töistä ja tulee kotiin. Aloitan rintapumpun pesun ja mietin miksen tehnyt tätä jo eilen. Isi nukahtaa sohvalle.


Klo. 14.15 Pumppaan maitoa sosetta varten. Sekoitan maidon peruna-bataattisoseen kanssa ja syötän pojan.
Klo. 14.40 Syöty, poika leikkimatolle. Annostelen soseet jääpalamuotteihin.
Klo. 14.50 Laitan Minin omaan sänkyyn päiväunille.
Klo. 14.55 Mini nukkuu. Siirrän soseet pakkaseen. Raivaan tilaa keittiön pöytään ja avaan koneen lähettääkseni unohtuneen liitteen.
Klo. 15.30 Kuuluu sängystä ähinää, Hereillä! Otan pojan sohvalle ja leikitellään sylissä.
Klo. 15.40 Vaihdetaan vaippa ja leikitään leikkimatolla. Siivoan keittiötä ja laitan pyykinpesukoneen pyörimään. Isi lähtee hakemaan Maxia päiväkodista.



Klo. 16 Alkaa kuulua kyllästymisen merkkejä leikkimatolla, nostan syliin ja huomaan Minin imuttavan olkapäätäni, syötän pojan.
Klo. 16.10 Minillä masu täynnä, röyhtäytys ja leikkimatolle. Isi ja Max saapuu kotiin.
Klo. 16.20 Annan Minin isin viereen köllimään, jossa Mini kuuntelee musiikkia jalat ja kädet vispaten.
Klo. 16.30 Hirveä nälkä! Lämmitän itselle ruokaa ja syön sen poikkeuksellisesti aikaisemmin kuin muut.
Klo. 17 Isi ja Max syö ja minä ripustan pyykit kuivumaan. Mini leikkii sen aikaa leikkimatolla.
Klo. 17.30 Max pyytää päästä mummolaan. Isi vie Maxin mummolle ja minä otan Minin syliin katsomaan pikkukakkosta.
Klo. 17.50 Laitan jäähtyneet sosepalat minigrippusseihin.
Klo. 18 Mini vaikuttaa taas nälkäiseltä. Imetän pojan ja vaihdellaan vaippa.



klo. 18.30 Ihan yliväsynyt poika nukahtaa viimein parvekkeelle vaunuihin nukkumaan. -> Omaa- aikaa, jonka käytän netissä pyörimiseen.
Klo. 19.50 Isi lähtee hakemaan Maxia mummolasta. Mini jatkaisi yhä uniaan, mutta haen vaunut sisälle, heräilee.
Klo. 20.20 Tehdään Minin iltapesut. Laitan Maxille iltapalaa ja syön itsekin samalla jotain.
Klo. 21.15 Isi lähtee kauppaan ostamaan Maxille hammasharjaa. Taas vaihdellaan pikkumiehen vaippaa ja siirrytään poikien kanssa sänkyyn lukemaan iltasatu.
Klo. 21.30 Iltatoimet venyy liian myöhään ja Max nukahtaa meidän sänkyyn.
Klo. 21.40 Isi tulee kaupasta ja siirtää omaan sänkyyn, jonka jälkeen ilmoittaa lähtevänsä kaverille.
Klo. 22.20 Mini nukahtaa imetyksen jälkeen sohvalle. Siirrän omaan sänkyyn ja aloitan kirjoittamaan blogipostausta kännykällä.
Klo. 22.45 Mini herää inisemään. Silitän hetken ja vedän soittorasian soimaan, nukahtaa uudestaan. Jatkan postauksen kirjoittamista ja koomailen tv.n ääressä sohvalla.
Klo. 00.30 Max herää ja valittaa kylmää. Isi saapuu kotiin ja Max saa villasukat jalkaan. Tehdään vielä välistä jäänyt hampaiden pesu. Käyn itse hampaiden pesulla, jonka jälkeen koko talo nukkuu.
Klo. 04-05 Mini herää, en jaksa edes vilkaista kelloa. Imetän ja siirrän takaisin omaan sänkyyn, jossa jatkaa unia.
Klo. 08.50 Mini herää. Syötän pojan ja aloitellaan aamupuuhat.

lauantai 21. tammikuuta 2017

hei, me muutetaan taas

Niin siinä nyt sitten taas kävi, että me vaihdetaan osoitetta - jälleen kerran. Mulle tämä taitaa olla jo elämäni 15 muutto, Maxin kolmas ja Minin ensimmäinen. Niin kovasti, kun haluaisin lapsille pysyvän kodin ja kun sitä omaa ei ole vieläkään kohdalle kolahtanut, niin ainakin haluaisin välttyä ylimääräisiltä muutoilta. Nyt ollaan kuitenkin taas siinä tilanteessa, että muutto on väistämätön. En tiedä voiko näin huono tuuri olla näiden asuntojen kanssa tai tietysti voi, mutta kyllä harmittaa!

Blogia pidempään seuranneet ehkä muistaakin miksi me tänne kerrostaloon aikaisemmasta rivitalokolmiosta päädyttiin. Edellisessä vuokra-asunnossa ilmeni siis sisäilmaongelmia ja se oli suurin syy miksi asuntoa vaihdettiin. Nyt 1,5 vuotta edellisestä muutosta ollaan taas samassa pisteessä. Kylpyhuoneen kaivon tulviessa yli löytyikin yllättäen massiivinen vesivahinko, joka oli aiheutunut lattiakaivon tiivisteen puuttumisesta. Ei tarvitse olla insinööri tajutakseen, että vettä on valunut lattiaan jo yhdellä suihkukerralla useita kymmeniä litroja. Laatat on irronneet isolta alalta seinästä ja pyykki saati edes käsipyyhe ei kuiva käytön jälkeen kylpyhuoneessa, joten meille jo kuukausi sitten luvattua kosteusmittausta on turha jäädä odottelemaan. Enkä usko, että ne laattoihin ilmestyneet jo edellisestä asunnosta tutut mustat pisteet ole pelkkää kosmeettista haittaa, vaikka kuka väittäisi mitä. Puhumattakaan niistä hengitystieoireista, joita olen täällä asuessa taas alkanut saamaan.

Se kuka sanoikaan, että vuokralla oleva on huoleton, mulla olis pari valittua sanaa.. Eikä vaan pari riittäisi, varmaan käskisit tarpeeksi kunneltuasi tukkia turpani. Jos tämä olisi oma kämppä olisin huolehtinut, että kosteusmittaus tehdään, h e t i  ja että lattia avataan ja kuivataan h e t i! Nyt on mennyt sellainen reilu kuukausi, kun ollaan odoteltu isännöitsijältä päätöstä mitä tehdään vai tehdäänkö mitään. Ilmeisesti ei tehdä.. Mutta se ei ole enää meidän huoli, kun muutamme helmikuun vaihteessa uuteen osoitteeseen.

Mutta, ei niin paljon huonoa, etteikö jotain hyvääkin.. Löysimme nimittäin uuden kodin sellaisesta tosi siististä -13 valmistuneesta kertostalokolmiosta - Ylin kerros, hissillinen talo ja kiva pohjaratkaisu. Sain viime viikolla myös ihanasti yllättävää postia, nimittäin tuon kuvassa näkyvän A3 arkin kokoisen Oot niin ihana -julisteen. Nyt tuo tuttu teksti tai lausahdus esiintyy myös julisteessa. Kiva ihan yksittäisenä tauluna seinällä tai sitten osana kollaasia niiden ihanimpien ympäröimänä. Taulu pääsee meillä seinälle vasta muutettuamme uuteen osoitteeseen ja vaikka edessä onkin taas iso muuttourakka, niin en malttaisi odottaa, että pääsen laittamaan meille kotia!

maanantai 16. tammikuuta 2017

okei, äiti on nyt vähän väsynyt

Neuvolasta kyseltiin vauva-arjessa jaksamista. Vastasin, että jaksan hyvin, sillä esikoinen piti kaiket yöt hereillä ja nyt vauva herää vain sen 1-3 kertaa yössä, joten väsymys ei ole oikeastaan vaivannut. Ai, sä vertaat siihen mitä oli esikoisen aikana? Niin.. Mihin minä sitä sitten vertaisin?

Okei, no ehkei sitä tarvitsisi vertailla, mutta en mä tunne itseäni ollenkaan niin väsyneeksi. Ehkä se juttu onkin siinä, etten vain tunne itseäni kovin väsyneeksi, sillä kyllä se toisinaan taitaa näkyä päällepäin.

Olipa kerran äiti..

..joka valitsi tarkkaan ja harkiten lapsellensa nimen ja kun tämä lapsi sitten syntyi hän huomasi kutsuvansa lastansa toistuvasti kaverinsa lapsen nimellä ja joutui oikein pinnistelemään saadakseen nimet jäsenneltyä päässänsä (ei sentään päissään) oikein.

..Huomasi päivittäin muistavansa tehdä jonkin tärkeän asian ja 5 minuutin päästä unohti mitä piti tehdä ja sen jälkeen taas hetken päästä muisti sen ja huomasi, että on jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.

..Yritti avata kotiovea kaukolukituksella. "Mikä h*tto täs nyt taas on?"

..Leikitti kuopusta; "Eiks oo kiva helistin? Tää oli äitin helistin, kun äiti oli tuollainen pieni pojan pumpula" (Tokihan minä siis olin poika, ennen kuin minusta tuli äiti.)

..Kirjoitti muistilappusia jatkuvasti ja koska hän tiesi kuitenkin unohtavansa muistilaput kotiin - oli samat asiat kirjattuna myös kännykän muistiin. Miksi sitten edes tarvitaan muistilappuja.. No tietysti siksi, että tämä äiti muistaisi katsoa ne sieltä puhelimen muistista.

Sitten tuli päivä, jolloin neuvolasta esitettiin äidille uudemman kerran se tuttu kysymys. Oletko tuntenut itsesi väsyneeksi? "Nooh ehkä minä vähän... " - ON SE! Kuului selän takaa esikoisen suora vastaus.

Okei, myönnetään.. äiti on (välillä vähän) väsynyt.

Tänään oli aamu, jolloin nukuttiin pidempään, sain paljon aikaan ja jaksoin nähdä vähän vaivaa myös oman naamataulun eteen.

tiistai 10. tammikuuta 2017

ei hiiviskellä eikä hyssytellä

Jo ennen kuin Mini oli syntynyt päätin, että tällä kertaa nukkumisesta ei tehtäisi yhtä suurta numeroa kuin esikoisen aikaan. En hyssyttelisi uneen sylissä ympäri kämppää kuljeskellen, en soittaisi unilaulua epätoivoisesti kahtakymmenettä kertaa nukahtamistarkoituksessa, enkä hiiviskelisi äänettömästi vauvan nukkuessa.

Kirjoittelinkin kerran postauksen siitä kuinka esikoinen valvotti ja alkoi nukkumaan kokonaisia öitä vasta puolitoista vuotiaana. Pojan nukuttaminen oli aina ison työn takana ja siihen kului enemmän aikaa kuin mitä poika lopulta edes nukkui. Mutta mitäpä sitä sitten tekisi silminnähden väsyneen ja itkuisen vauvan kanssa, joka on juuri syötetty, vaippa vaihdettu ja röyhtäytetty. Niinpä. Mitäpä muutakaan kuin hyssyttelee sylissä uneen saakka ja kun vauva viimein nukkuu hiiviskelee pitkin kämppää äänettömästi kuin varjo. Vauva nukkuu, pisteet siitä, mutta näin teet samalla vain karhunpalveluksen. Tässäkin asiassa on pääasiassa mentävä lapsen ehdoilla, mutta älä tee niin kuin minä ja hyssyttele vauvaa taaperoa sylissä sinne puolitoista vuotiaaseen saakka.

Tällä kertaa ihan alusta asti päätin, että vaikka vauva nukkuu normaalit elämän äänet saavat kuulua - imurointi, tiskien lajittelu, ruoan laitto, pyykin pesu ja television katselu. Lisäksi Max on niin äänekäs leikkiessään ja touhutessaan, että usein joutuu muistuttelemaan, ettei leluja mäiskitä tai huudeta, kun vauva nukkuu. Mutta mitään täyttä hiljaisuutta meillä ei koskaan saavuteta, siitä hän pitää kyllä huolen.


Normaalisti Mini nukahtaa joko rinnalle imettäessä tai sitten kun hän näyttää väsymyksen merkkejä omaan sänkyyn siirrettäessä nukahtaen sinne itsekseen - ilman sen kummempia kikkakolmosia. Joskus hän saattaa tarvita pientä silittelyä vatsan päältä rauhoittuakseen uneen ts. tassuttelua, mutta ehkä jo minuutin päästä poika on unessa. Olen siis tiedostetusti vähentänyt kaiken hyssytyksen ja höösäyksen minimiin.

Toisaalta pojat ovat olleet syntymästään saakka ihan eri luontoisia. Max on aina ollut todella temperamenttinen tapaus. Hän ilmoitti tarpeestaan aina itkulla - oli se sitten nälkä, väsymys tai turhautuminen. Sänkyyn unille laitettaessa hän itki joka kerta loukkaantuneena ja taisteli unta vastaan, vaikka olikin väsynyt. En myöskään muista, että hän olisi kertaakaan herännyt uniltaan ilman itkua.


Mini on taas ollut aina jollain tavalla helpommin "luettavissa". Hän itkee vain nälkäänsä tai mahassa kiertävää ilmaa ja näitäkin vain hyvin harvoin - jos ensi merkkeihin ei ole vastattu. Nälkään auttaa tietysti maito ja mahavaivoihin röyhtäytys, siinä se! Mini on osoittautunut rauhalliseksi mietiskelijäksi. Siinä missä Max heräsi vauva-aikoinaan kymmeniä kertoja yössä, niin Mini herää korkeintaan kahdesti ja nukkui ensimmäisen yönsä heräämättä kaksikuisena. Herätessään uniltaan hän hymyilee, tutkiskelee käsiään ja höpötelee itsekseen. Ongelmia Minin nukahtamisen ja nukkumisen kanssa olen huomannut vain kyläilessä tai jos meillä on ollut vieraita Minin nukkumisaikaan. Kai ne on ne vieraat äänet, jotka häiritsevät nukahtamista.

Nämä nukkumisasiat eivät ole koskaan kovin yksiselitteisiä. Niin moni asia tuntuu vaikuttavan nukkumiseen ja nukkumattomuuteen. On asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Lapset on niin erilaisia, on allergioita, koliikkia ja sitten on vielä ne puhkeavat hampaat, jotka tulevat häiritsemään yöunia.  Mutta voin hyvillä mielin sanoa ainakin höllänneeni otetta. Jos se nyt ei ole kaiken tämän takana niin ainakin luulen, että se on osasyynä, sille että tällä kertaa meillä nukutaan paremmin.

Miten teillä toimitaan, kun vauva nukkuu? Hiljeneekö talo täysin vai saako elämän äänet kuulua?

lauantai 7. tammikuuta 2017

vuoden vaihteessa


Vuosi vaihtui meillä perheen kesken hyvin perinteisesti raketteja ja tähtisadetikkuja ihastellen. Uuden vuoden aattona näimme myös poikien kanssa ihan ensimmäistä kertaa livenä revontulia. Olin tuosta näystä niin häkellyksissäni, että juoksin hakemaan kameran ja nappasin kuvat olohuoneen ikkunan näkymästä. Näillä leveysasteilla en kuivitellut niitä edes koskaan kohtaavani. Vaikka näimmehän me vaikka minkälaisia raketteja öisellä taivaalla, niin kyllä nämä jäivät vuoden lopusta mieleenpainuuvimmaksi muistoksi, ainakin minulle. Maxille uuden vuoden kohokohta taisi olla tähtisadetikun piteleminen ja aattoillan mummolavierailu. Teimme siis illalla vielä vaunulenkin mummolaan, jossa Max leikki serkkutytön kanssa ja söimme (ihan liikaa) nakkeja ranskalaisilla. Mini ei ollut raketeista millänsäkää, välillä vain avasi silmänsä ja tapitti vaunuista kummastellen pauketta, mutta jatkoi sitten hetken päästä uniaan. 

Viimeisen viikon aikana täällä on kulunut aika juhlavalmisteluiden parissa ja juhlittu pojan synttäreitä jo pariinkin otteeseen. Vielä olisi sitten kaverisynttärit edessä. Ne pidetään kuitenkin vasta ensi viikonloppuna, sillä päiväkodin ollessa kiinni kutsukorttien toimittaminen jää ensi viikkoon. Toisaalta ihan hyvä näin, niin ei tule liiaksi ohjelmaa yhdelle viikolle. Viime päivien menot ja meiningit on selävästi vaikuttaneet ainakin Minin nikkumiseen. Hän, kun on aina vieraiden aikaan sinnitellyt hereillä ja ollut sitten vieraiden lähdön jälkeen niin yliväsynyt, ettei ole meinannut saada millään unenpäästä kiinni.

Minin päivärytmi pitää kiireisenä. Hän on edelleen täysimetyksellä ja pulloa ei olla edes kokeiltu. Tähän imetysrumbaan se pullojen keittely ja maidon pumppaus ei vaan tunnu mihinkään väliin mahtuvan - Pitäisi kyllä. Tänään mun äiti heittikin ilmaan kysymyksen, mitä jos sulla loppuis vaikka maidontulo? Niinpä. Aamulla herätään pienimmän kanssa 9-10 aikaan, mutta illasta sitten kukutaan 23-00 ja kun sitä omaa aikaa viimein olisi, niin tämä mamma painelee suihkun kautta nukkumaan. Harmillisen vähän jää aikaa mm. blogille tai ylipäätänsä millekään ja kun sitä aikaa viimein olisi niin ajatukset on yhtä puuroa, tekstistä ei muodostu mitään järkevää ja kuvatkin usein epäonnistuneita. Mutta pikku juttuja.. Meillä menee muuten hyvin ja me ollaan kaikki ihan yhtä rakastuneita tuohon pieneen poikaan ja sen mukana muuttuneeseen arkeen.