perjantai 30. syyskuuta 2016

DIY babynest



Tämän vauvanpesän tekemisen aloitin jo raskauden loppupuolella. Toiset varmasti hurauttavat tällaisen valmiiksi yhdessä illassa, mutta mä tykkäsin tehdä tätä aina pienissä vaiheissa iltaisin, kun poika jo nukkui. Instan puolella onkin näkynyt muutama kuva projektin vaiheista.


Pesä ei ihan kerennyt valmistua ennen vauvan syntymää, mutta viime viikonloppuna tämä viimein valmistui ja vauva onkin nukkunut pesässään siitä lähtien oikein mielellään. Pesän ideanahan on pienentää pinnasänky sopivaksi, luoden vauvalle turvallisuuden tunteen - Onhan vauvat jo kohdussa tottuneet nukkumaan kippuralla pienessä tilassa. Pesän ansiosta vauva on myös helppo tukea peitolla esim. nukkumaan jommalla kummalla kyljellään. Tiedän, että suositus on nukuttaa selällään, mutta itse olen nukuttanut vauvaa vaihtelevasti joko kyljellään tai selällään.



Pesän tekemiseen käytin paljon jo kertaalleen käytettyjä matskuja. Yläosa on ommeltu meidän parisänkyyn liian naftista lakanakankaasta ja ohjeesta poiketen pesän reunat täytin tyynyvanulla. Pesän keskelle tulevan vanun, kanttinauhan, pitsinauhan sekä silkkinauhan ostin uutena.
 

Pesän alapohja on pellavakangasta tai itseasiassa se on leikattu pellavaliinasta, jonka löysin kirpputorilta. Olin kiertänyt jo muutamankin kangaskaupan etsiessä juuri oikean sävyistä harmaata kangasta ja kun sitä ei löytynyt luovuin jo hetkeksi koko ideasta. Kun tämä kangas sitten osui silmiini kirpparilla en vaan voinut ohittaa sitä vaan päätin ryhtyä toimeen ja kokeilla josko pesän ompeleminen onnistuisi minultakin. Minulta joka on ommellut todella vähän ja todella vaihtelevalla menestyksellä.



Pesän kaavat jäljennin tästä ohjeesta ja ompeluohjeita taas lueskelin mm. tästä blogista. En taida kuitenkaan oikein mitään osata tehdä just ohjeiden mukaan vaan aina iskee joku pakkomielle vähän suoristaa mutkia tai sitten mutkistaa niitä entisestään. Joka tapauksessa siis mm. pujotin silkkinauhan jo ennen reunatäytteen lisäämistä (helpottaa huomattavasti hommaa), ompelin pohjaan vanulevyjen kokoisen ja mallisen "kujan" ja vasta sitten lisäsin reunoistaan yhteen ommellut vanulevyt kankaan sisään ja niin kuin aikaisemmin mainitsin niin reunoihin lisäsin vanurullan sijasta irtovanua. Tulihan siitä ihan näköinen ja mikä tärkeintä Mini ainakin viihtyy ja nukkuu tässä sikeästi.

torstai 29. syyskuuta 2016

toinen synnytys - edellistään parempi

Synnytys meni kuin elokuvissa. Ei todellakaan niin kuin sellaisessa synnytysvalmennus videossa, vaan lähinnä niinkuin sellaisessa amerikkalaisessa komediassa. Jossa synnyttävää äitiä kärrätään hirveällä kiireellä sairaalaan ja beibi on pihalla ennen kuin huomaatkaan. Ainut vaan, että silloin ei naurattanut. Synnytys eteni siis lopulta niin kovalla rytinällä, että lähellä oli etten joutunut synnyttämään kotia.

Eli miten siinä sitten lopulta kävi?

Heräsin supistuksiin kahden aikaan yöllä. En osannut vielä kovinkaan innostua niistä, sillä vastaavanlaisia supistuksia oli ilmennyt jo aiemmin ja kuitenkin loppuneet yhtä nopeasti kuin alkaneetkin. Pari tuntia meni supistuksia kuulostellessa sohvalla makoillen. Neljän aikaan ajattelin mennä lämpimään suihkuun ja vasta suihkun jälkeen aloin uskomaan, että synnytys saattaisi ollakin käynnissä ja aloin kellottamaan supistuksia, joita tuli 2-3 minuutin välein. Keinuttelin jumppapallon päällä ja pakkasin sairaalalaukkuun kaikki loputkin tavarat - Ihan vain varmuuden vuoksi. Samoihin aikoihin myös mies heräsi ja arpoi kerkeääkö lähteä heittämään töihin puolen päivän keikan. Koska äitini olikin vapaana koko päivän, sovittiin että hän tulee aamusta meille ja heittää, mut sitten sairaalaan kun hetki koittaa.

Puoli yhdeksän aikaan ajattelin, että vois olla aika jo käydä äitiyspolilla näytillä. Käyrille päästyä supistukset tuntuivat selvästi laantuvan, eikä vauva vielä ollut laskeutunut, joten kätilö oli sitä mieltä, että voisin heittää lenkin esim. sairaalan ympäri ja palailla sitten takaisin oman olotilan mukaan tai käväistä jonkin aikaa kotona. Heitin siitä sitten lenkin ympäri ja suuntasin sairaalan kahvioon. Aina supistuksen tullessa pysähdyin puuskuttamaan, mutta jatkoin siitä aina kävelemistä. Tässä vaiheessa supistukset olivat jo napakoita, mutta helposti läpi hengitettävissä. Kahviosta nappasin kahvin ja vuoroin irvistelin sitä pöydässä juodessani ja hetken päästä naureskelin kännykästä selailemilleni jutuille - Mahdoin olla näky. Kun kahvit oli juotu jatkoin vielä jonkin aikaa kävelemistä sairaalan käytäviä pitkin.

Kello oli noin 11, kun soitin äitiäni hakemaan. Ajattelin hakea jotain syötävää ja mennä vielä kotiin, kunnes supistukset ovat todella niin kovia, etten niiden kanssa enää pärjää - Niin kuin mua oltiin ohjeistettu. Se olikin sitten iso virhe.


Kotiin päästyä tunsin supistuksien voimistuvan, mutta vielä tässäkin vaiheessa ajattelin, että saattaahan nämä tästä vielä lopahtaakin - mutta eiköhän tää pikku hiljaa tästä. Tai näin mä muistan viimeiseksi ajatelleeni ja samantien poksahti lapsivedet lattialle ja alkoi ihan järkyttävät kivut. Oli todella onni, että äitini oli vielä tuolloin minun ja esikoisen kanssa. Huusin heti, että soittaa ambulanssin, sillä ihan hirveä ponnistamisen tarve tuli samantien enkä pystynyt enää kivuiltani liikkumaan. Onneksi ambulanssi oli nopeasti paikalla ja siitä lähdettiinkin sitten vauhdilla kohti sairaalaan, sillä missään nimessä en halunnut kotiin synnyttää.

Se, kun vedet meni kotona ja tunsin kovan ponnistamisen tarpeen ja tajusin, etten ehkä kerkeä sairaalaan oli jotain ihan kamalaa! Mutta se, että ambulanssihenkilökunta toimi niin nopeasti, että sairaalaan kerettiin oli suuri helpotus. Olin toivonut selviäväni synnytyksestä ilman kivunlievitystä, sillä edellisessä synnytyksessä epiduraalin laitto epäonnistui täysin. Heti sairaalaan päästyä sain ponnistaa. Tosin kipu oli niin kovaa, että sillä hetkellä olisin vain halunnut mitä tahansa kivunlievitystä tai mitä tahansa keinoa millä vauva saataisiin ulos heti tai vain paeta paikalta. Mitään en kerennyt kuitenkaan saamaan, sillä pää oli jo tuloillaan. Onneksi kuitenkin sairaalan henkilökunta oli todella tsemppaavaa ja poika oli hetken päästä ulkona muutamalla ponnistuksella.

Kun edellisessä synnytyksessä epikriisiä jouduttiin jatkamaan vaakasuorana janana paperin loppuessa pöytään asti, niin tällä kertaa synnytystä kuvasi suora jana paperin ylälaidasta alalaitaan - salissaoloaika 6min. Olo oli epätodellinen, sillä esikoista ponnistin 1,5 h tuloksetta. Loppujen lopuksi olin siis todella tyytyväinen ja onnellinen, että synnytys eteni lopulta näin hyvin ja syntyi virkeä täyden pisteen poika! Mutta tuohon 6 minuuttiin mahtui paljon. Vaikka kaikki eteni näin vauhdilla, tällä kertaa mun toiveet otettiin huomioon. Sain valita missä asennossa ponnistin, mulle nostettiin sängystä laita ylös, että sain siitä tukea ponnistaessani ja vaikka mulla oli usko loppua jo heti alkuunsa oli sairaalan henkilökunta tosi tsemppaavaa ja aidosti tilanteessa läsnä. Eikä mua tällä kertaa pakotettu selälleen, kun sanoin etten kivuiltani pysty kääntymään.  

Täytyy sanoa, että 6 minuuttiin aika hemmetin hyvää työtä! Vaikka alku olikin aika extreme -toimintaa niin kyllä tämä oli silti kokemuksena niin paljon edellistä parempi. Fiilis oli uskomaton. Mä oikeasti pystyin siihen!

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

viikonloppuja ja ensilahjoja


Viime viikonloppuna kävi ensimmäiset vieraat vauvaa katsomassa. Lauantaina anoppi ja hyvä ystäväni ja sunnuntaina äitini ja siskoni. Nämä kuvissa näkyvät ihanuudet ovat vauvan saamia ensilahjoja. Tästä paketista paljastui virkatut nalletossut ja puuvillainen vauvanhuopa. Mä niin arvostan näin kauniisti paketoituja paketteja. Aivan ihana varsinkin tämä paketin lasisydän.

Sairaalasta kotiutuessa keittiön pöydällä odotti valtava kukkapuska, jonka Max oli isin kanssa valinnut.
Tämä kulunut viikonloppu meni myös kotoillessa ja käväisimme ensimmäisellä pidemmällä vaunulenkillä. Totuttelemassa jo toisinaan aika hyytävään ulkoilmaan. Tosin en ole varma kuka tässä eniten kylmään karaistumista tarvitsi - Beibi vai mun etuvarustus. Sitä ei muuten tiedä kukaan muu kuin rintatulehduksen saanut, kuinka inhottava vaiva tuo onkaan. Ihan pienikin veto tai viima ja pelkkä ajatus jo riittää mulla aikaansaamaan tulehduksen. Esikoisen aikaan sain sen nimittäin kolmesti.



Lauantai illasta lähdimme siis vaunuilemaan kohti kaupungin keskustaa ja ihastelemaan joka syksyisiä valotaideteoksia. Vähän kyllä mietin olenkohan ainut vaunujen lykkijä, sillä kello näytti jo ilta kahdeksaa, mutta olihan siellä moni muukin saanut päähänsä jotain yhtä extremeä ja Mini senkun jatkoi uniaan tyytyväisenä koko reissun.


Myös sunnuntaina saimme vieraita ja illasta käväisimme vielä koko perhe yhdessä sisustuskaupoilla. Etsinnässä oli kenkäkaappi eteiseen. Vielä ei kuitenkaan sellaista sopivaa löytynyt eikä mukaan tarttunut ihme kyllä yhtään heräteostostakaan, joten palasimme kaupoilta kotiin tyhjin käsin.


Kiitos imetysmaratonien tekemistä on riittänyt kyllä päivän jokaiselle tunnille. Näinä päivinä on kulunut suklaata. Joka päivä vähintään puoli levyä tai pussia, mut joka tapauksessa määrä on vakio. Tummaasuklaata, maitosuklaata, vohvelisuklaata - mutta ei kyllä toista kertaa enää niitä fazerin uusia mansikkasuklaita. Niistä tuli vaan paha mieli, koska sitä suklaata ei ollut tarpeeksi. Tosin en voi kieltää ettenkö olis silti syönyt sitä puolta pussia 5 min automatkan aikana.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

ensipäiviä

Täällä ollaan tuoksuteltu vastasyntyneen huumaavaa tuoksua jo kokonaiset 9 päivää, joista viikon verran jo kotona. Sanomattakin selvää, että me ollaan kaikki hänestä aivan haltioissamme. Max haluaisi vain silitellä ja sylitellä ja pusutella vauvaa, mutta ymmärtää kyllä että veli on vielä niin pieni, että nukkuu suurimman osan ajasta. Hän on rauhallinen ja vähään tyytyväinen vauva, joka itkeskelee ainoastaan nälkäänsä tai sitten märkää vaippaa. Eikä, sillä vaipallakaan nyt niin väliä, kunhan on masu täynnä maitoa niin uni kyllä maittaisi. Ihan harmittaa häiritä niin sikeästi uinuvaa tuhisijaa jatkuvilla vaipanvaihdoilla.

Max on nyt toissa viikkona ollut muutaman päivän äidilläni hoidossa sekä osapäiväisenä päivähoidossa, jonne viemiseen on äidistäni ollut korvaamaton apu. Tällä kuluneena viikkona poika on kuitenkin ollut kotona minun ja vauvan kanssa ja arki poikien kanssa yhdessä on myös lähtenyt sujumaan oikein hyvin. Max on selvästi nauttinut hetkistä pikkuveljen kanssa ja oli aivan onnessaan, kun pääsi pikkuveljen kanssa yhdessä kylpemään.


Vauva on täysimetyksellä. Sen onnistumisesta olen tällä kertaa todella iloinen. Esikoiselle, kun tarjottiin heti synnärillä lisämaitoa valohoidosta johtuneen lisänesteytyksen tarpeen vuoksi, joten lisämaidon antaminen jäi ikäänkuin päälle. Tosin tuolloin osittainenimetys oli meille ihan toimiva ratkaisu. Mutta ainakin vielä rintamaito on vaikuttanut riittävän hyvin vauvan tarpeisiin. Päivän mittaan syöntikertoja kertyy noin kaksitoista ja hän ruokaileekin noin 1-3 tunnin välein. Näistä kerroista yöhön ajoittuu kaksi tai kolme kertaa. Yöt sujuvat meillä siis oikein hyvin ja nämä herätyskerrat ovat tuntuneet esikoisen vauva-aikaan verrattuna aika luxukselta. Tutit eivät kelpaa, ne lentävät kaaressa ulos, mutta mitäpä niitä tuputtamaan. Rintaa hän saa aina, kun haluaa. Ensimmäiset merkit nälästä hän ilmaisee aukoen suuta kuin pieni linnunpoika samalla käsien hamutessa suuta. Vasta tämän jälkeen alkaa vaativa itku, jos pojan hienovaraisiin merkkeihin ei ymmärretä vastata.


Valveillaolohetkiä on vielä vähänlaisesti, mutta päivä päivältä hän on selvästi tarkkaavaisempi ja kiinnostuneempi siitä minkälaisia tyyppejä täällä ympärillä pyöriikään. Motorisesti poika on hyvin jäntevä tapaus ja ihan synnäriltä alkaen on hän kääntyillyt hoitopöydällä sivulta toiselle, niin että on saanut jo melkein pelätä kerkeääkö vesihanaa avata ennen kuin hän heittää itsensä ympäri.

Maanantaina oli myös ensimmäinen neuvolakäynti. Oikeastaan vasta tuolloin maanantaina sain neuvolaan yhteyttä varatakseni ensimmäistä aikaa. Sieltä sitten ilmoitettiin, että ainut vapaa aika olisi tunnin päästä, siis tunnin! Valmistautumiseen ei ollut kauan aikaa, mutta anopin avustuksella neuvolakäynti sujui molempien poikien kanssa mutkitta. Meidän Mini oli ohittanut syntymäpainonsa viikon ikäisenä jo reippaasti ja muiltakin osin kaikki vaikutti olevan mallillaan.


Blogin postaustahti on hidastunut, mutta palailen tänne kirjoittelemaan kuulumisia aina kun saan siihen sopivan hetken - yleensä näin iltaisin. Nämä ensimmäiset päivät ovat vaan niin arvokkaita ja ihmeellisiä, että ne haluaisi taltioida muistiin miljoonina kuvina. Jotenkin  se aika kuitenkin aina hurahtaa ja samalla kuvaaminenkin jää vähemmälle. Mutta tiedänhän minä, että tärkeintä onkin nyt vain nauttia näistä hetkistä ja näin täällä ollaan kyllä tehtykin.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

niin ihana

Isänsä tumma tukka ja tuo
unelmaakin pehmeämpi poskennukka


Eikä noita varpaita ja sormia - Niiden pienuutta,
ehkä koskaan lakkaa ihastelemasta


Mutrusuu palleroinen aivan kuten veljensä,
mutta silti ihan omanlaisensa


Meidän pikkuveikka,
niin mahdottoman ihana!

Tulipas runollista, mutta tuo poika taitaa olla mun muusa ♥︎ 

torstai 15. syyskuuta 2016

hän ♡




Pieni niin kovin odotettu ihme saapui maailmaan kovalla rytinällä raskausviikolla 41+2 mitoin 3790g ja 51 cm. Pitkäksi venähtänyt odotus sai todella yllättävän käänteen, kun pieni päätti syntyä lopulta niin vauhdilla, että se löi kaikki ällikällä. Oli aivan minuuteista kiinni, ettei poika syntynyt kotia. Kaikki päätyi kuitenkin hyvin ja nyt täällä kainalossa tuhisee täydellinen pieni poika.

Kuulumisia kirjoittelen heti, kun saan taas illasta järjestettyä pienen hetken myös blogille. Instagram päivittyy näinä lähipäivinä useammin, joten sinne vain seurailemaan meidän ensi hetkiä nelihenkisenä perheenä.

perjantai 2. syyskuuta 2016

kun isoveljeys jännittää


Isoveljeksi tuleminen on alkanut selvästi jännittämään Maxia. Eikä ihme, onhan se suuri muutos pienen miehen elämässä. Nyt, kun H-hetki on käsillä saa myös hän osansa jatkuvasta vauvahypetyksestä. Joka puolella kysellään odottaako isoveli jo kovasti vauvaa, aikooko hän auttaa vauvan hoidossa tai miltä tuntuu tulla isoveljeksi?

Vaikka Maxilla onkin jo sen verran ikää, että hän ymmärtää jo paljon ja tietää isoveljen tehtävät, ei hän täysin varmasti aavista, miten paljon elämä isoveljenä lopulta tuleekaan muuttumaan. Laskua suureen elämänmuutokseen olemme koittaneet pehmittää aina silloin tällöin asiasta keskustelemalla. Olemme mm. lainanneet kirjastosta hauskoja Vallaton Vauva - sarjan kirjoja, joiden tarinoita Max kuuntelee mielellään ja pitää kaikkia vauvan toilailuja naurettavan hassuina. Nämä kirjat ovat olleet hyvä keino keskustella tulevasta vauva-arjesta ja isoveljeydestä hauskalla ja positiivisuutta vahvistavalla tavalla.

Jo jokunen aika sitten kävimme ostamassa Maxin kanssa yhdessä vauvalle pehmopupun, kiedoimme sille hienon rusetin kaulaan ja laitoimme sen vauvan kaukaloon odottelemaan. Maxille kerroin, että hänen tehtävä on sitten tuoda pupu vauvalle sairaalaan, kun vauva on syntynyt. Hän oli heti iloisesti ideassa mukana.

Jotta vauvan synnyttyä kaikki huomio ei menisi vain itse vauvaan, halusin muistaa myös isoveljeä. Siispä pakkasinkin sairaalalaukkuun myös pienen yllätyksen pojalle. Hauskan robotin, joka vieteriä kiertämällä liikkuu eteenpäin ja pitää muuten ihan hirveää meteliä - Täydellistä! Hän saa sen sitten tullessaan ensimmäistä kertaa vauvaa katsomaan. Kortissa lukee onnittelut uudelle isoveljelle. Vaikkakin hän on jo pariin kertaan hyvin selvästi maininnut, ettei pidä uudesta isoveli nimityksestä.

"Kutsu mua vaikka lapaseksi, mutta ei isoveljeksi. Me voitas olla kaikki lapasia - Vauva, äiti, isi ja minä".

No juu mikä ettei, ollaan vaan lapasia kaikki. Lapasten perhe. Perhe lapanen tässä hei!