tiistai 31. toukokuuta 2016

sype ja kuva pienestä

Se oli toissa viikolla, kun kävin keskustelemassa äitiyspoliklinikalla tai ns. pelkopolilla edellisessä synnytyksessä mieltä painamaan jääneistä asioista. Keskustelut käytiin ensin kätilön ja sitten vielä lääkärin kanssa. Käynniltä en odottanut etukäteen kovinkaan paljoa. Olin kuitenkin kirjoittanut lyhyesti paperille ylös tärkeimmät asiat ja kysymykset, mitkä halusin keskustelussa esittää. Ihan vaan siltä varalta, etten unohtaisi jotain mainita.

Kätilön kanssa kävimme edellisen synnytyksen läpi vaihe vaiheelta ja sain esittää väliin omia näkemyksiä ja kysymyksiä. Kätilö vaikutti tosi ymmärtäväiseltä ja tuntui oikeasti siltä, että hän oli siinä aidosti kuunnellakseen mitä mulla oli sanottavana. Kätilö vahvisti ajatukseni siitä, että edellisessä synnytyksessä sairaalasängyssä makaaminen oli todennäköisin syy vauvan virhetarjontaan ja synnytyksen pitkittymiseen. Sain myös esittää toiveita tulevaa synnytystä varten ja mahdollisimman pitkään jalkeilla olo olikin mm. yksi näistä. Tämä ja pari muuta toivetta kirjattiin ylös. Hän oli myös samaa mieltä siitä, että synnyttämisen tulisi tapahtua yhteistyössä, eikä niin että äidin jokainen toive jyrätään yli. Keskustelun päätteeksi kyseltiin haluisinko jatkaa keskustelua toinenkin kerta, mutta en tuntenut sitä tarpeelliseksi.

Keskustelun jälkeen oli vuorossa lääkärikäynti, jolloin lääkäri ultrasi pitkään ja tarkisti, että sikiö vastasi viikkojaan ja että mm. kaikki virtaukset olivat kunnossa. Lääkäri oli vanhempi mieslääkäri ja vähäsanaisena tuijotti ruutua vakavannäköisesti. Arvatkaas vaan kerkesinkö noiden parin minuutin (jotka tuntuivat ikuisuudelta) hiljaisuuden aikana huolestua. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan kunnossa. Rv 24+4 mahassa polski 701g painoinen pikkumies, joka näytteli ultrassa selvästi käsimuskeleitaan. Ihanaksi yllätykseksi sain matkaan mukaan myös 4D -ultrakuvan. Siinä hän oli nenä ja otsa kurtussa - niin pieni, mutta niin täydellinen!

Kun keskussairaalan ovet käynnin jälkeen sulkeutuivat, tunsin suurta helpotusta. Jo se, että sain viimein sanotuksi ne mielen päällä olevat asiat ja että ne ovat nyt siellä ylös kirjattuina tuntui helpottavalta. Se, otetaanko toiveitani ja ajatuksiani lopulta tositilanteen tullessa huomioon jää nähtäväksi, mutta silti odotan nyt tulevaa synnytystä paljon varmemmin ja rauhallisin mielin. Tuntuu, että olen lopultakin saanut sen valtavan peikon pois mielestäni, joka oli läsnä jo esikoisen raskauden aikana. Se, että tähän pisteeseen päästiin ei tietenkään ole vain pelkopolikäynnin ansiota vaan olihan tätä työstetty mielessä ja kannettu mukana jo lähes kuuden vuoden ajan. Nyt vasta tuntuu, että se luku on loppuun käsitelty. Tulevaa synnytystä odotan tottakai jännityksellä, mutta se valtava pelko ja ahdistus on poissa. Helpottunut ja odottava, ne on mun fiilikset!

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

kirppislöytöjä

Kirppiksiä on kiva kierrellä. Ihan vaikka en aina mitään koko kierroksen jälkeen löytäisikään. Aika erikoista, että siellä tavarameren keskellä oikeasti voi tuntea mielen harmoniaa, yhdenlaista terapiaa. Kai se on enemmänkin sitä, että saa sen hetken omaa aikaa ja mielenkiinto pysyy yllä, kun ei koskaan tiedä mitä eteen sattuu.



Nykyään jos kirppikseltä ei mitään muuta mukaan tarttuisi, niin yleensä jokin pieni body tai potkupuku eksyy mukaan. Vaikka mitään niistä ei välttämättä tarvittaisikaan, sillä kaapit on jo ennestään täynnä pojan vanhoja vauvan vaatteita. Niitä kaikista pienimpiä, joista en vaan koskaan pystynyt luopumaan. Vaatteita tuli haalittua sillon siinä määrin, että eiväthän nuo paria käyttökertaa enempää päälle kerenneet, joten suurin osa niistä on ihan kuin uusia.


Jossain vaiheessa täytyisi käydä ihan läpi, mitä vielä tarvitsee vai tarvitseeko mitään. Ihanaa olisi jo pestä ja laitella vaatteita valmiiksi kaappiin tulokasta odottamaan. Tilan puutteen vuoksi se jää kyllä vielä tekemättä, sillä vauvanvaatteille ei ole tällä hetkellä tilaa muualla, kuin siellä pahvilaatikossa. Saas nähdä minne saan tilaa järjestettyä, kun jokainen kaappi pursuaa jo siihen malliin kaikkea. No, mutta onhan tässä vielä aikaa järjestellä.

Nämä ovat viime kirppisreissun löydöksiä. Käyttämätön Newbien body, samalta merkiltä valkoiset housut, harmaaraidallinen body, yöpuku, ovikyltti ja leikkiruoat.. Näitä vaan voisi ihastella päivät pitkät. Esikoisenkin aikana muistan miten hypistelin ja viikkasin noita pieniä vaatteita kaappiin koon ja käyttötarkoituksen mukaan yhä uudelleen. Minä, jonka oma vaatekaappi pursuaa vaatteita vinoissa pinoissa.


Aika hyvin oonkin malttanut mieleni kaupassa uusien vauvanvaatteiden ostamiselta, sillä meillä oikeastaan on jo kaikkea. Mut kirppikset, ne on mun heikkous.
  
Onko siellä muita, jotka ei vaan voi vastustaa minikokoisia vaatteita?

torstai 26. toukokuuta 2016

raskaus ja muuttuva keho

Raskaus muuttaa kehoa. Niin paljon, kuin tästä pyöristyvästä vatsasta pidänkin, niin raskaus aiheuttaa myös niitä ei niin toivottuja muutoksia kehossa. Se miten niihin suhtautuu onkin se ratkaisevin juttu.
Toisilla paino nousee enemmän, toisilla vähemmän. Minulla edellisessä raskaudessa painoa kertyi yli 20 kg. Missään vaiheessa en kuitenkaan stressannut painon nousua, sillä tiesin sen nyt vaan olevan yksi aika oleellinen osa raskautta. Nämä kaikki kaksikymmentä kiloa ja risat katosivat raskauden jälkeen yhtä helposti, kuin olivat tulleetkin.

Oikeastaan koko elämäni aikana olen saanut kuulla siitä, miten pienikokoinen olen ja miten mun tulisi syödä enemmän. Vaikka ihan normaali mitoissa olenkin ja aina ollutkin. Sen lisäksi, että hoikkuutta on lupa kommentoida suureen ääneen, niin myös raskaana ollessa saa usein kuulla, jos jonkinlaista kommenttia. Raskauden paljastuttua koulussa sain kuulla kommentin eräältäkin henkilöltä. "Miks kukaan ei kertonut, että oot paksuna! Mä kun luulin, että oot vaan lihonnut." Tai se päiväkotitädin kommentti; "Eihän sulla ole edes vielä mahaa, vaikka oot noin pitkällä!". Huvittavinta tässä on se, että nuo kommentit tulivat vielä samoihin aikoihin alkuraskaudessa.

rv 25+5
Olihan nuo kommentit aika tökeröitä, mutta joskus ihmiset on vaan niin ajattelemattomia kommentoidessaan raskautta ja kasvavaa mahaa, joten voin hyvin kuvitella ne tunteet joita moni käy läpi muuttuvan kehonsa kanssa. En kyllä oikein ymmärrä miksi jotkut kokee oikeudekseen kommentoida raskaana olevan ulkomuotoa. Aina se maha on joko liian suuri "Ootko ihan varma, ettei siellä ole kaksosia?" Tai sitten liian pieni "Ei uskoisi, että se syntyy kohta!" Raskaus ja sen jälkeinen aika on tuoreen äidin elämässä muutenkin yhtä tunteiden vuoristorataa ja itsensä hyväksymistä, ilman niitä ulkopuolelta tulevia kommenttejakin. 

Edellistä raskautta ajatellen ajatukseni eivät ole muuttuneet - seuraan jo toistamiseen yhtä innostuvin ja odottavin mielin vatsan pyöristymistä. Samaan aikaan en voi kuitenkaan kieltää, ettenkö kokisi myös ristiriitaisia tunteita. Kun vaaterekin L kokokin alkaa näyttämään kummallisen pieneltä, on siinä oma totuttelemisensa. 

Edellisestä raskaudesta säästyin raskausarvilta lähes kokonaan. Itse henkilökohtaisesti uskon, että raskausarvet ja niiden ehkäiseminen on enemmänkin geeneistä kiinni kuin rasvauksesta tai sen puutteesta. Meidän suvussa ei oikeastaan kenellekään ole tullut raskausarpia, mutta ei huolta raskaus näkyy sitten sinertävinä suonikohjuina ja levenevinä reisinä, joista ei myöskään noin vain raskauden jälkeen eroon päästäkään. Kaikki nämä muutokset kuitenkin ovat osa raskautta, osa elämää ja kasvavasta ulkomuodosta minä tiedän, että myös vauva kasvaa ja saa kaiken tarvitsemansa. Osa muutoksista on kuitenkin vain väliaikaisia, osa jää pysyviksi. Mutta kaikista pysyvimpiä on muistot - millaiset muistot sinä haluat, on sinusta itsestä kiinni.

Raskaus on loppujen lopuksi niin pieni aika elämästä, joten nautitaan nyt ja murehditaan sitten, kun on jotain murehdittavaa!

maanantai 23. toukokuuta 2016

iltapala parvekkeella

Oman pihan puuttuessa on parveke tän kesän ehdoton hitti! Partsilla on kiva puhaltaa saippuakuplia, syödä jätskiä, nauttia auringosta ja huudella naapureille. Parvekkeella iltapuurokin maistuu moninkerroin paremmalta mansikoiden kera tietysti!

Parvekkeelle olen pikku hiljaa tuonut kesäkukkia ruukkuineen. Nyt sieltä löytyy mm. tupsulaventelia, vaaleanpunaista markettaa ja pelargoniaa, mutta vielä olisi ajatuksissa hankkia muutamia lisää. Mitä enempi sen parempi. Niin paljon kun kukista pidänkin, niin en tosiaan ole mikään viherpeukalo, mutta onneksi mulla on tuo pikkumies, joka viimeistään muistuttelee nuutuneiden kasvien kastelusta. Ainakin mansikka ja oliivipuu on seuraavaksi hankintalistalla. Pääsee sitten pikkupuutarhuri mieluisiin kasvatushommiin.

Uusien kukkien lisäksi parvekkeelle olisi kiva saada ehkä vielä ainakin jokin pieni matto, pehmusteet tuoleille ja pieni aurinkovarjo. Jos sen vain jotenkin vielä saisin tuonne mahdutettua. Kuvassa oleva sinkkinen parvekelaatikkokin odottelee vielä kukkia ja kaiteelle ripustamista. Lisää kuvia luvassa, kunhan parveke on saanut lopullisen kesäasunsa. Aurinkoista viikonjatkoa!

perjantai 20. toukokuuta 2016

tarvikkeet ja turhakkeet

Viime aikoina on tullut pohdittua mitä kaikkea tulevalle vauvalle olisi hankittava. Tässä hommassa aika paljon tietysti helpottaa, kun on jo kertaalleen päässyt kokeilemaan, mikä on tuntunut itselle tarpeelliselta ja mikä taas ei. Tietysti jokainen vauva ja äiti on erilainen ja se mikä sopii yhdelle ei ehkä olekaan niin hyvä toiselle. Siinä missä yksi vauva viihtyy kantorepussa, ei se toiselle ehkä ole mieluisaa ollenkaan tai kun yksi vauva rauhoittuu kapalointiin, saattaa se toisen vauvan kohdalla saada aikaiseksi vain isomman itkun ja porun.

Tarvikkeet, jotka koin tarpeellisiksi jo edelliskerralla ovat nyt joko hankintalistalla tai jo valmiiksi hankittuna. Tein listan alle tarvikkeista, joita ilman en osaisi olla ja vähän niitä käyttökokemuksia niistä. Tietysti noihin tarvikkeisiin kuuluu paljon muitakin hyödylliseksi koettuja juttuja, mutta tässä niistä tärkeimmät. Lopuksi vielä listattuna turhakkeet, jotka jostain syystä koettiin meillä tarpeettomiksi.

TARVIKKEET

Turvakaukalo oli ihan ehdoton meille paljon autoilevalle perheelle. Esikoisen vauva-aikana meillä oli käytössä Maxi-Cosi Cabriofix kaukalo. Tykkäsin, että kaukalo oli kevyt kantaa, helppo kiinnittää niin telakan kuin vyönkin kanssa, kankaat helposti pestävissä ja miellyttihän tuo ulkonäöltäänkin, joten halusin nyt ehdottomasti seuraavallekin samanlaisen. Kuvan mukainen musta kaukalo telakalla olikin ensimmäinen isompi hankinta tulokasta varten.

Sitterissä poika viihtyi hyvin hetken, kun äidillä oli kädet täynnä esim. ruokaa lämmittäessä.
Toisinaan otin pojan sitterissä mukaan kylpyhuoneeseen, kun kävin pikaisesti suihkussa. Ensimmäiset soseet maisteltiin myös sitterissä. Sitteri on vielä hankintalistalla, mutta kuvan Babybjörn sitteri voisi olla yksi hyvä vaihtoehto. Käyttökokemuksia ei tästä merkistä ole, mutta paljon olen hyvää kuullut ja miellyttäisi tuo myös ulkonäön puolesta.

Vaunut on tietysti aika must have -hankinta! Vaunuissa vaunuteltiin enimmäkseen parvekkeella, koska hissittömässä kerrostalossa rappusten ravaaminen vaunujen kanssa oli aina oma hommansa. Esikoisen vaunut olivat hiekan vaaleat Emmaljungan yhdistelmävaunut. Koin vaunut käytössä ihan hyväksi muuten, mutta esim. reissuun lähtiessä ne olivat ehkä vähän liian kookkaat pakattavaksi auton perään. Tällä kertaa olen ajatellut hankkivani oikeastaan jotain ihan päinvastaista. Ajatuksissa on ollut hankkia jotkin kevyet, sirot ja helposti kasattavat vaunut. Vaunujen ei tarvitsisi välttämättä olla edes yhdistelmät, sillä nuo esikoisella käytössä olleet rattaat ovat yhä tallessa. Kun viimeksi mulla oli pakkomielle mahdollisimman vaaleisiin vaunuihin, niin nyt olen huomannut haaveilevani tummien jopa mustien vaunujen perään. Kääntyvät lukittavissa olevat etupyörät, tavarakori, säädettävä työntökahva, kevyt ja pieneen tilaan menevät. Siinä kai ne tärkeimmät ominaisuudet olisi.  Kenelläkään ideoita tai ehdotuksia?

Pinnasänkyyn nukutettiin jo alusta alkaen. Ainut vaan, että poika oli sellainen yöherälijä ja tissitakiainen, että hän herätti kymmeniä kertoja yössä. Lopulta en vaan millään pysynyt hereillä, jollon saatoin nukahtaa vauva vierelle. Siitä herättyä etsin vauvaa paniikissa peittojen alta, vaikka omassa sängyssäänhän hän onneksi olikin. Tuo tunne oli vaan niin hirveä, että tällä kertaa yösyöttöjen helpottamiseksi olen ajatellut hankkia sängyksi sellaisen sivuvaunusängyn, jonka saa turvallisesti kiinnitettyä parisänkyyn. Myöhemmin vauva saa siirtyä sitten esikoisen vanhaan pinnikseen.

pinnasänky, turvakaukalo, sitteri, vaunut

Amme ja kylpytuki olivat molemmat tosi tarpeellisia. Erityisesti kylpytuki oli hyvä hankinta, sillä se säästi selkää kun ei tarvinnut kyykkiä koko aikaa lattian tasossa. Tuki piti vauvaa tukevasti paikoillaan, eikä tarvinnut pelätä siitä luiskahtamista.

Avent (koliikki) tuttipullot koettiin meillä kaikista parhaimmiksi. En edes ymmärrä miten niillä tavallisilla pulloilla olisi kuulunut vauvaa syöttää, kun vauvan juodessa pullosta ne valuttivat kerralla niin paljon maitoa, että sitä maitoa oli sitten joka paikassa. Näitä olenkin jo haalinut pari kaappiin jemmaan.

Leikkimatto ei kuulu ehkä niihin kaikista välttämättömimpiin hankintoihin, mutta poika viihtyi siinä niin hyvin, että halusin jonkin kivan maton myös tälläkin kertaa. Taisin vähän hurahtaa, mutta hankittuna on jo Skip Hop Treetop Friends -leikkimatto. No mutta onhan tuo niin ihana! 

Kapalo oli meillä toimiva ratkaisu. Pojan ollessa ihan pieni vauva, hän rauhoittui heti päästyään kapaloon äidin syliin. Kapaloinnissa käytin ohutta peitettä ja siihen tarkoitukseen olen tälläkin kertaa hankkinut ohuen peiton.

Bodyt ja yöpuvut käännettävillä hihoilla nämä estivät vastasyntyneen vauvan raapimasta kasvojaan, kun mitkään tumput eikä sukat meinanneet pysyä käsissä. Älyttömän hyvät.

Sinkkivoide oli ihan paras vaippaihottumaan! Ei lisättävää.

Bepanthen tätä voidetta ei voi ylistää koskaan liikaa. Tämä tehoaa niin ihon nirhaumiin, karheumiin kuin vaippaihottumaankin.. Ihan kaikkeen.

leikkimatto, kylpyamme, peitto, kylpytuki

TURHAKKEET

Potkupuvut tai ne sellaiset haalarit ilman niitä neppareita haaroissa. Koin nämä tosi epäkäytännölliseksi vaipan vaihtoa ajatellen.

Farkkuja ei tullut esikoiselle ostettuakaan, sillä tuntui ihan kamalalta pukea vauvalle jotain niin joustamatonta ja hiertävää päälle. Eri juttu on sitten ne farkuilta näyttävät, mutta tosi pehmeää ja joustavaa kangasta olevat housut.

Paidat ja lyhythihaiset bodyt ajattelin turhiksi jo ennen vauvan syntymää ja talvivauvan kohdalla tuntui, että oikeassa olinkin. Bodyt olivat vaan paitoja paljon käytännöllisempiä, sillä eivät nousseet vauvaa nostellessa korviin asti.

Itkuhälyttimet olivat meille turha hankinta, sillä pojan nukkuessa parvekkeella kaikki äänet kantautuivat hyvin ikkunankin läpi, mutta itkuhälyttimistä ei kuulunut pihaustakaan ennen kuin poika huusi suoraa kurkkua. Jotkin maanantaikappaleet osuneet ilmeisesti kohdalle, mutta uskon että tälläkin kertaa pärjätään ilman.

Manducassa poika ei viihtynyt sitten yhtään. Mieluisin asento olisi ollut sylissä makuullaan ja tietysti niin, että äiti kannattelee itse käsillään. Joten se siitä käsien vapautumisesta, haha.

Kehto sinäänsä ihan kiva, mutta ei mikään välttämättömyys. Kehtoa en aio ainakaan tällä kertaa meille hankkia. Mitä vähemmän hetkutusta ja keinutusta, niin jospa tämä seurava vauva oppisi nukkumaan ilman ylimääräistä ohjelmaa.

Matkasyöttötuoli "sack and seat" Tämä me saatiin jostain, mutta jäi täysin käyttämättä. Unohtui vain aina laukun pohjalle. Helpoiten poika söi vaikka sylissä syötettäessä.


Hoitopöytää ei kaivattu viimeksikään, vaan hyvin pärjättiin pesukoneen päällä olevalla alustalla. Siinä vaihdettiin vaipat ja oikeastaan kaikki tarvittava saatiin pesukoneen päälle tai peilikaappiin käden ulottuville.

Vauvan pesuneste jäi atooppisella vauvalla kokonaan käyttämättä. Pesunesteen tilalla toimi paremmin vauvaöljy.

tiistai 17. toukokuuta 2016

synnytys jättää jäljen

Niin hyvässä, kuin pahassa. Lapsen syntymä on asia, jonka jokainen äiti muistaa varmasti läpi elämän. Se miten äiti kokee synnytyksen vaikuttaa vielä pitkään. Minä olen kokenut sen jo kerran. Sen miten paljon vaikuttaakaan minkälaista kohtelua synnyttäessä saa. Minulle synnytys oli traumaattinen kokemus. Nyt viiden vuoden jälkeen olen kyllä sinut asian kanssa ja käynyt tapahtumat läpi monesti itseni ja muutaman läheisen ihmisen kanssa.

Ennen esikoisen syntymää pelkäsin tulevaa synnytystä enemmän kuin mitään muuta ja sitten kun kaikki vielä menikin pieleen oli isku aika kova. Mun oli älyttömän vaikea myöntää tuolloin pelkoani. Häpesin sitä, enkä oikein osannut pyytää apua. En aio avata edellistä synnytystäni täällä blogissa kaikkia yksityiskohtia myöten. Synnytys on kokemuksena kuitenkin niin yksityinen, ettei nuo asiat minusta kuulu tänne blogin puolelle. Toinen syy on myös se, etten tahdo tällä kirjoituksella lietsoa kenenkään kauhukuvia synnytyksestä. Lyhyesti kerrottuna poika alkoi syntymään spontaanisti kaksi viikkoa yliajalla. Synnytys oli pitkä, kivulias ja niin henkisesti kuin fyysisestikin todella rankka.

Faktahan on, ettei synnytystä voi eikä kannatakaan täysin suunnitella etukäteen. Jokaisella äidillä on kuitenkin aika usein jonkinlainen ajatus siitä miten toivoisi synnytyksen etenevän. Kaikilla ehkä ei ole ja sekin on ok. Ja nyt tarkoitan tällä niitä loppupeleissä aika pieniä toiveita, joita äiti synnytyksen aikana toivoisi toteutuvan, ellei tilanne ole sellainen, että vauvan vointi jostakin syystä vaarantuisi ja estäisi alkuperäiset suunnitelmat.

Minä olin ajatellut saavani olla jaloillani niin kauan kuin mahdollista. Ei annettu. Olin ajatellut synnyttää ilman kivunlievitystä. Ei kannustettu siihenkään ja puudute laitettiin minulle puoliväkisin, kolme kertaa väärin. Viimeinen toive kolmesta oli, että olisin saanut edes valita missä asennossa sängyn selkänoja on. Ei onnistunut. Minut pakotettiin ponnistamaan selällään selkänoja alhaalla, vaikka lopulta karjuin ettei sitä lasketa alas. Ei ollut siis varmasti kyse siitä ettenkö olisi saanut ääntäni kuuluviin. Sitä ei vain huomioitu, ei haluttu huomioida.

Puolentoista tunnin tuloksettoman ponnistamisen jälkeen päädyttiin imukuppisynnytykseen. Okei.. Vauva oli virhetarjonnassa ja siksi päädyttiin imukuppiin, mutta minä uskon ettei tähän olisi päädytty alunperinkään, jos olisin saanut olla tarpeeksi pitkään jalkeilla. Joka olisi taas auttanut vauvan laskeutumista synnytyskanavassa luonnollisella tavalla. Ja jos olisin saanut ponnistaa niin kuin itse tunsin parhaimmalta olisi synnytys voinut olla kokemuksena ihan erilainen.

Ei edes ne kivut vetäneet vertoja sille, miten pahalta tuntui menettää itsemääräämisoikeus. Se että olin vain se toimenpiteiden kohde.

Huomenna on päivä, jolloin mun täytyy repiä taas vanhat haavat auki. En pelkää tulevaa synnytystä, mutta missään tapauksessa en halua kokea samaa uudestaan. Huomenna on siis aika varattuna synnytyspelkopolille keskustelua varten. Edelleenkään mulla ei ole oikeastaan kuin nuo kolme toivetta, jotka mun mielestä on vielä ihan inhimillistä toivoa. Ja mä kannustan samalla teitä muitakin tulevia äitejä. Uskaltakaa esittää toiveenne, vaikka te joutuisittekin sitä erikseen pyytämään. Ootte siihen täysin oikeutettuja.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Raskaus ei ole sairaus mutta..

..monenmoista vaivaa se toisinaan saakin aikaan. Kun supistuksia aiheuttaa lähes joka arjen toiminto niin olehan siinä sitten. Kun päästiin tilanteeseen, jossa istuminen, seisominen, käveleminen ja maitopurkin kaupasta autoon kantaminen eivät onnistuneet ilman kipua päätin hidastaa tahtia ja kuunnella omaa kehoa. Harjoitussupistuksia. Sinäänsä harmittomia, mutta kivuliaita ja normaalia elämää häiritseviä kyllä. Sairaslomalla ollaan oltu nyt keskiviikosta lähtien ja tämä "lomailu" tulee jatkumaan siihen saakka, että koulun virallinen kesäloma kesäkuun puolessa välissä tulee alkamaan.

Supistelujen aikana tuntuu, että tarvitsisin käsiäni kannattelemaan mahaani samalla, kun vaapun eteenpäin. Olo on pienestä mahasta huolimatta todella raskas ja painava. Kiristävä ja pinkeä vatsa sekä paineentunne alavatsalla ovat arkipäivää. Pahimmillaan ne tuntuvat polttavana kipuna mahassa sekä selässä ja säteilevät reisiin asti. Kaikki kiristävät ja puristavat vaatteet saavat myös aikaan tätä, joten minkäänlaista tukivyötä en ole uskaltanut edes ajatella. Tähän, kun vielä lisätään ne liitoskivut, niin soppa on valmis. Näitä tuntemuksia tulee päivän mittaan useita.

Rv 24+1
Tässä kohtaa jäi nyt väliin viimeinen työharjoittelu pakollisista opinnoista, mutta ei siinä olisi ollut mitään mieltä suorittaa tutkinnonosaa puolikuntoisena. Jo pelkästään se pikku taaperon keinusta nostaminen alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä suoritukselta ja sitä se olisi tässä kunnossa epäilemättä ollutkin. Kokonaan en ole liikkumista kuitenkaan lopettamassa, eikä se tietysti suotavaa olisikaan. Normaalia arkiliikuntaa. Siitä on vain hyötyä, kunhan malttaa hiljentää tahtia aina, kun tuntuu pahalta ja siitä taas maha pitää varmasti huolen. Puuskutan eteenpäin kuin pieni höyryveturi (paaaljon hitaampaa tietysti) ja pysähdyn jokaikisellä pysäkillä.. Kiva!

Osittain olen pettynyt, että opinnot jäivät jo tässä vaiheessa kesken, mutta myös äärettömän helpottunut, ettei tarvitse enään arpoa kestääkö kroppa vai ei ja aiheutanko liialla rehkimisellä pahimmillaan ennenaikaisen syntymän. Poikakin on jo niin iso, ettei hänen perässään tarvitse jatkuvasti juosta, eikä nostella mihinkään niin arki rullaa näin omalla painollaan.

Enpä olisi vaan uskonut, että toinen raskaus voisi olla näin edellistään erilainen. Viimeksi, kun olin äitiysloman alkuun vaivatta töissä ja nostelin mitä tahansa ilman minkäänlaisia vaivoja. Ennen tätä raskautta muistan vielä huvittuneena naurahtaneeni silloin raskaana olevan kaverini kommenttiin, että jos olen joskus vielä raskaana, niin hän kantaa sitten vastapalvelukseksi minun kauppakassini. No ei naurata enään, sillä just niinhän tässä nyt kävi. Nyt se on taas todistettu kantapään kautta. Jokainen raskaus voi tosiaankin olla ihan erilainen.

perjantai 13. toukokuuta 2016

egoni mun

Olen joskus aika myöhäisherännäinen. Tajuan haluavani jotakin juuri silloin, kun sitä ei ole mahdollista saada enään mistään. Silloin, kun jokaikinen nettikauppa ilmoittaa loppuun myynnistä, kaupat myy ei oota ja tuotanto on lopetettu. Joo silloin mun on saatava ne, ehdottomasti!



Niin tälläkin kertaa, kun päätin uusia keittiönkaapin kahviastiastoa. Olinhan mä jo aikaisemminkin ihastellut mm. äidilläni jo pitkään käytössä olleita kahvikuppeja ja lautasia, mutta kun se idea niiden hankinnasta itselle tuli nyt vähän jälkijunassa. Ja mähän puhun siis IIttalan EGO- sarjan kahvikupeista ja lautasista. Niistä valkoisista, täydellisesti muotoilluista, käteen istuvista kipoista ja kupposista. Oi miksi? Miksi näiden valmistus lopetettiin?


Etsin sarjan astiastoa varmasti verkon jokaisesta nettikaupasta, vaikka varsin hyvin tiesin, että niitä oli enään mahdoton löytää. Mietin jo mahdollisuutta lahjoa Iittalan tehtaan tuotannosta vastaavat tai sitten ehkäpä olisin voinut kerätä adressin lopettamista vastaan. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että taitaisi olla vähän liian työlästä, joten yritin epätoivoisesti unohtaa astiarakkauteni kohteen ja etisä jotain vastaavaa.

Mitään vastaavaa tai edes sinne päin en kuitenkaan löytänyt, päinvastoin. Huomasin kauppojen hyllyjen olevan täynnä vain niitä valtavia kahvituoppeja, jotka nyt tuntuvat olevan kovin muodissa. Kivojahan nekin ovat tavallaan, mutta jotenkin eivät täysin kolahtaneet muhun.



Sitten ne osuivat silmään torissa ja vieläpä ihan käyttämättöminä. Nyt niitä on kahdeksan kupin ja asetin verran ja jos vain jossain vielä osuu kohdalle, niin parin kupin verran voisin astiastoa täydentää. Myös sarjaan kuuluva kannu on etsintälistalla, kunhan sopivaan hintaan jostain löytyisi.




Kuppeihin ei ole meidän miesväellä lupaa koskea pitkällä tikullakaan! Nimittäin se kuuluisa "oho, se tippu!" saisi aikaan sen luokan hormoonihirviön karjahduksen, ettei tosikaan. Eikä näitä muuten ole lupa laittaa pesukoneeseen, vaan äiti on se joka tiskaa astiat omaksi mielikseen, ajatella kerrankin. Kupit ovat vain äidin aamukahvia (lattea ilman muuta) varten sekä spesiaalitilanteita, kuten vieraita varten. Mutta siis vain niiden, jotka omaavat jonkinlaiset käytöstavat.

Jos joihinkin astioihin voi rakastua niin näihin sanon minä!

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

äitienpäivänä


"Äitillä on tummat hiukset ja vähän semmosia vaaleita. 
Yleensä se unohtaa jotain. 
Annan äidille suukkoja ja haleja. 
Onnea äiti!" 

Näin meidän 5v oli kuvaillut äitiänsä päiväkodissa askarrellussa äitienpäivälahjassaan. Ja niinhän se unohtaa.. Niinkuin tänäkin aamuna se äiti huomasi unohtaneensa laittaa edellis iltana herätyskellon soimaan. Äiti sai kyllä nukkua pitkään, pikkumiehen touhuillessa omiaan. Mutta pommiin nukuttua jäi aamupalalle ja juhlakuntoon laittautumiselle aikaa vain pieni hetki. No, mutta onneksi me äidit olemme organisointi taidoissamme erinomaisia ja parhaimmillamme kiiretilanteissa, vai miten se oli..

rv 23+1
Päällelaitettavat löytyivät tällä kertaa kivuttomasti, sillä olin edellispäivänä saanut mekon äitienpäivälahjaksi mieheltä. Valkoinen pitsimekko löytyi Vilasta ja oli ainut kokeilemistani mekoista, jossa en näyttänyt ihan muodottomalta amebalta.

Aamupalan jälkeen suunnattiin sovitusti suoraan äitini luokse syömään ja sieltä vielä mummoni luokse, joka tarjosi kakkukahvit. Eikä me tietysti unohdettu myöskään anoppia, jonka luona kyläilimme vielä illasta. Kyllä tulikin syötyä moneen otteeseen mahat täyteen kakkua, vaikka ihan kaikki tuossa mahassa ei onneksi ole sitä mansikkakakkua.

 
Tällainen oli meidän äitienpäivä lyhykäisesti. Toivottavasti sielläkin on päivä sujunut kivasti! 

lauantai 7. toukokuuta 2016

kodin nurkkia - pojan huone



Tässä pieniä palasia meidän nykyisen kodin nurkista. Pojan huone on aika pieni, mutta sinne mahtuu hyvin niin kirjoituspöytä, lelulipasto, vaatekaapit ja sänkykin. Ikean kirjoituspöytä on koettu käytössä hinta-laatusuhteeltaan yllättävän hyväksi. Se kätkee sisäänsä askartelutarvikkeet, piirrustukset, palapelit ja muistipelitkin. Niin ja pienimmästä vetolaatikosta löytyy tietysti kaikki pikkusälä, kuten tarrat ja varmasti jokaisen äidin rakastamat, ah niin ihanat kinderyllärit. Ainut mikä noissa leluissa yllättää on se, että ne edes joskus löytyvät muualta kuin jalan alta.

Huoneen sisustus on kokenut jo pientä uudistusta uusien verhojen ja kirjoituspöydän myötä, mutta vielä olisi ajatus hankkia ainakin matto ja pöydän edessä olevalle seinälle kello ja muutama taulu elävöittämään muuten valkoisia seiniä. Ideana on jatkaa mustavalkoista linjaa pojan lempivärillä punaisella piristettynä. Pöytälamppu on viime perjantain kirpputorikierroksen löydös. Minusta ihan huippulöytö, juuri sellainen mitä olin kirppiksiltä jo hetken aikaa etsiskellytkin. Tämänlaiset uusretrot valaisimet ovat alkaneet miellyttää omaa silmääni muutenkin ja myös keittiöön haluaisin jotakin vastaavaa. Pöydällä oleva musta peltipurkki oli pojan oma löytö tuolta samaiselta kirppiskierrokselta.

Pojan sänky on tuollainen korkeapäätyinen jatkettavalastensänky. Uudesta sängystä väänneettiin miehen kanssa kättä aika pitkään, sillä olisin halunnut hankkia tämän tilalle matalapäätyisen sängyn. Hyvinhän tässäkin vielä nukuttaisi, mutta syöhän tämä aika ison osan huoneen tilasta noiden korkeiden päätyjensä vuoksi. Mutta täytyy mun myöntää, että järkeähän tuo mies puhui (hänelle en kyllä tietenkään asiaa myöntänyt). Onhan se toisaalta käytännöllisempää ostaa seuraava sänky vasta joskus myöhemmin. Poika on nimittäin haaveillut parvisängystä, mutta sellainen ei millään tähän asuntoon kooltaan sopisi.

Legoja, legoja ja lisää legoja! Niistä rakentuu tämän hetken lempileikit. Lipaston koko ylin laatikko on varattu, jos jonkinlaisille Lego-osille paketeille ja ohjeille. Kaikkihan niistä tulee säästää, tietenkin. Myös tuo hauska legopää pitää sisällään.. niin mitäpäs muutakaan kuin legoja. Kuvissa pilkahtava lipaston yläpuolella oleva hylly on pojalle huoneen tärkein kapistus. Sinne on kasattu kaikki hienoimmat legorakennelmat, on paloasemaa, Ninjago- ukkoja linnoineen ja Bionicle- robotteja. Kaikki tarkassa järjestyksessä yhdessä kasassa, jonka äiti välillä käy sotkemassa hyllyjä siistiessään. 

Tämän näköisiä nurkkia täällä. Eihän nämä nyt ole sisustukseltaan ihan sellaiset, kuin niiden haluaisin olla, mutta toistaiseksi täällä me viihdytään ja pienillä muutoksilla saa jo ihmeitä aikaan.

maanantai 2. toukokuuta 2016

tulevan isoveljen ajatuksia

Miten esikoinen suhtautuu tulevaan vauvaan? Sitä minäkin mietin paljon ennen, kuin kerroimme tulevasta pojalle. Se oli alkuraskauden ultran jälkeen, kun olimme saaneet ensimmäiset ultrakuvat matkaan ja elettiin jo aika turvallisilla viikoilla raskauden jatkumisen kannalta. Hain poikaa päiväkodista ja autoon saavuttaessa näytin pojalle "äidin saamia uusia kuvia" ja kysyin mitähän kuvassa on. M tuijotti kuvia tarkasti ja oli varma, että kuvassahan on pöllö.. tai jos ei pöllö niin sitten kissanpentu. Asiaa oikaistessa sain auton takapenkiltä vastaukseksi vuoroin epäuskoisen hymyn ja vuoroin hyvin vakavasti tapittavat silmät. Päiväkodin pihasta matkaa jatkoimme äitini luokse, ajatuksena näyttää samaiset kuvat myös äidilleni. Siellä asiaa kerrottaessa taisi poika vasta sisäistää asian. Tosin ei hän ollut uskoa sitä vieläkään, sillä pojan sanojen mukaan eihän mulla ollut edes isoa mahaa.

Ensimmäisiä pieniä hankintoja vauvalle
Vauvasta puhuttaessa ja vauvanvaatehankintoja tehdessä asia alkoi pikkuhiljaa tulla todellisemmaksi myös pojalle. M on ollut ihan alusta asti haltioissaan kaikista minikokoisista vauvanvaatteista ja oikeastaan kaikesta vauvaan liittyvästä. Kaverillani on myös vauva, jonka hoidosta poika on ollut tosi kiinnostunut. M mielellään auttaa vauvalle tuttia suuhun, lohduttelee itkun tullessa ja kasaa toisen näytille koko lelukorin sisällön. Äitinä on ihana nähdä muuten niin energisestä ja temperamenttisesta pojasta löytyy myös tilanteen mukaan tosi rauhallinen ja empaattinen puoli.

Ennen rakenneultraa poitsu ilmoitti siitä, että vauvan on sitten parasta olla poika tai hän muuttaa pois kotoa. Pojalla on selvästi menossa aika, jolloin tytöt ovat ihan tyhmiä. Tietysti selvennettiin, että vauva voi olla kumpi vain ja sitä ei vielä voinut tietää. Kun vahva arvaus vauvan sukupuolesta saatiin, kerrottiin asia heti pojalle ja hänhän oli asiasta enemmän kuin innoissaan. Meitä on sitten kolme poikaa, tiesi hän heti ilmoittaa!

Ikäeroa isoveljelle ja pikkuveljelle tulee näillä näkymin 5 vuotta ja 8 kuukautta. Monen mielestä varmasti iso ikäero, mutta meille juuri sopiva. En nimittäin olisi osannut ajatellakaan kahta vaippaikäistä lasta pienellä ikäerolla. Halusin antaa pojalle jakamattoman huomioni ja sen hän myös selvästi vaati. Ikäerosta huolimatta uskon, että sisaruksista on mahdollista tulla hyvinkin läheisiä. Samainen ikäero on myös itseasiassa minulla ja isosiskollani ja hyvinhän me ollaan tultu juttuun, jos nyt ei lasketa sitä yhtä murtunutta hammasta, kun minä töytäisin päin keinutuolia. Ja eihän me lasketa.. Eihän.


Nyt mahan selvästi jo näkyessä menee tuskin päivääkään, kun M kyselee milloin vauva syntyy tai eikö se voisi jo syntyä? Hän myös toisinaan tulee silittelemään mahaa ja antaa vauvalle pusuja. Odottavan aika on pitkä ja uskon että tämä odotus tulee tuntumaan malttamattomasta isoveljestä vieläkin pidemmältä. Onhan siihen syksyyn vielä aikaa, mutta täällä me kovasti odotellaan kaikki yhtä innolla!