perjantai 24. maaliskuuta 2017

ei aikaa yksinäisyydelle



Tiedättekö kun ei ole aikaa edes ajatella olevansa yksinäinen. Kun omaa-aikaa ei ole ja käytännössä kun et ole koskaan yksin. Siinä arjen pyörteessä, vaipparallin, pyykkivuoren, sosetehtailun sekä esikoisen sinne tänne kuskailun lomassa ei jää aikaa miettiä olevansa yksinäinen. Vaikka olisihan se mukavaa, kun olisi sellainen mammakaveri, jos toinenkin jonka kanssa lähteä vaikkapa vaunuttelemaan. Liian usein kuitenkin jo nykyiset ystävät saavat kuulla siitä, että nyt ei ehdi tai on sitä tätä ja tuota vielä tekemättä ja huomenna aikainen aamuherätys päiväkotiin viemisten muodossa.

Toisinaan todella kaipaan sitä yksin olemista. Jotain niin yksinkertaista kuin, että saisin siivota ja laittaa ruoan tyhjässä kodissa ilman lukuisia keskeytyksiä. Istua kerrankin koneelle kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksia. Olemaan ja möllöttämään, olla tekemättä yhtään mitään. Ilman omantunnon tuskia. Ilman tunnetta, että olen jollekin jotain velkaa, jos istun hetken tässä. Tämäkin postaus on kirjoitettu monissa pienissä osissa pitkin päivää kännykällä, pienen nukkuessa ja ajatuksen katkeillessa sekä illalla muiden nukkuessa, kun silmät jo painuvat puoliksi kiinni.

Ja sitten kun kerrankin lähden yksin esimerkiksi niinkin pitkälle kun lähikauppaan, ihmettelen jo pelkästään sitä kävelemisen helppoutta. Näinkö helppoa tämä onkin? Ei ketään mukana raahattavaa taikka ketään jolle neuvoa olla juoksematta autotielle. Voisinpa jopa hypähdellä ihan vain sen helppoudesta. Sitten juoksenkin jo kotiin päin. Ihan niin kuin poika tai pojat nyt ei pärjäisi hetken isänsä kanssa.. mutta entä jos pienimmän nälkä iskee juuri kun olen poissa tai jos poika kerkeää kierähtämään hoitopöydältä.. Ei, en osaa olla ilman häntä - hän kyllä varmasti ilman minua.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

minä puolivuotias

Viikonloppuna täytin kokonaiset puoli vuotta tai puoli kokonaista vuotta! Olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Osaan mm. kääntyä selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen. Viime aikoina olenkin huomannut, että tällä tavoin pääsee helpoiten sinne missä tapahtuu. Ryömimistä vasta opettelen, mutta kyllä minä sellaisen pienen matkan eteenpäin tuollakin tavoin pääsen, kunhan oikein keskityn ja pönkään jaloilla vauhtia. En vain oikein tiedä miten näkisin samalla eteenpäin, kun nenä viistää maata.

Nukahdan iltaisin yhdeksän maissa omaan sänkyyn maha täynnä puuroa ja maitoa. Uni tulee parhaiten harsonkulma kasvojen päällä, se kun tuoksuu niin maidolta ja sen alla on niin mukava tuhista. Nukun lähes koko yön, mutta kerran herään äidin viereen tankkaamaan ja sitten jatkan omassa sängyssä unia. Olen hyvin tyytyväinen tapaus, kunhan ruoka tulee sovitusti. On kuitenkin pikku juttuja joista en pidä, kuten nyt se, että jos joudun odottelemaan muita ulkopukuun puettuna tai jos auto ei liiku ja joudun nököttämään kaukalossa. Minua myös vähän häiritsee isin parta, kun se minua pusuttelee tai kun veli tulee puristelemaan poskiani, silloin kyllä inahdan merkiksi, että nyt saisi riittää.

Viihdyn parhaiten tutkiskellen leluja, lueskellen kirjoja ja pyörien leikkimatolla. Kaikki musiikki, sen kuuntelu ja laululeikit on kivoja. Kaikki uudet äänet kiinnostavat minua ja kun sellaisen kuulen, on heti tarkistettava mikä se oli. Minut on helppo saada hymyilemään ja monet hassut jutut saavat minut nauramaan. Rakastan harson alle piiloutumista ja muutenkin harsoja, ne on niin monikäyttöisiä. Ihan vielä en aivan osaa istua, mutta sitterissä harjoittelen jo istumaan nousemista ja saahan siinä jalkoja heilutellen kivat vauhditkin. Veljen touhuja on myös hauska seurata, voi kun vain pysyisin sen vauhdissa mukana. Silloin kun leluja ei ole ulottuvilla, tykkään tutkiskella varpaita. En tiedä oletko sinä maistanut, mutta voin kertoa, että ne myös maistuvat aika hyvältä. Kaikkea pitää maistaa, sanoo äitikin ja niin minä aina teen. Olen tällainen tyytyväinen ja hymyileväinen tapaus - äidin mielestä kuin aurinko.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

uudessa kodissa


Vielä muutama laatikko nurkassa odottaa avaamistaan, mutta muuten koti alkaa jo näyttää kodilta. Täällä ollaan siis selvitty muutosta. Vaikken kantanut yhden yhtä laatikkoa, niin ei se nyt ihan ilman hikeä ja hampaiden kiristelyä sujunut. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain olisi pakko tehdä nopeasti - vieressä nukkuvan vauvan ollessa kuin tikittävä aikapommi. Kuten nyt meillä kävi vanhan kämpän siivouksen kanssa. Vaikka luulin, että olin ennakoinut tarpeeksi, niin ei vauvan kanssa voi ennakoida liikaa saati sitten tarpeeksi. Viimeisenä iltana ennen avainten tai huoneistonluovutuspäivää hinkkasin vielä sormenjälkiä täynnä olleita ikkunoita, (jotka vasta jouluna pesin), pesin uuninpeltejä, sulattelin ja pesin jääkaappia.. Lista tuntui loputtomalta, mutta selvisin ja Mini nukkui onneksi tällä viimeisellä siivouskerralla siihen saakka, kunnes olin saanut kaiken lähes valmiiksi.

Mutta onneksi voi nyt sanoa, että tämä muuttoruljanssi on ohi ja me ollaan kaikki sopeuduttu uuteen kotiin hyvin. Vaikka edelleinen koti oli Minin ensimmäinen ja koti, jonne poika melkein syntyikin, ei minulle tuottanut tunnon tuskia sulkea ovea viimeistä kertaa perässä. Olin ainoastaan helpottunut - en jäänyt kaipaamaan mitään. Max jäi edellisestä kodista kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että mummo asui kävelymatkan päässä. Nykyisen asunnon hissi on myös ollut kovassa käytössä - yhden yhtä porrasta ei ole kävelty, mutta ehkä se on sallittua näin 1,5 vuotta kestäneen porrasjumpan jälkeen.

Muutamia uusia juttuakin olen päässyt jo hankkimaan, kuten suihkuverhon, säilytyslaatikoita ja syöttötuolin. Muuttoruljanssin ihan paras kohta onkin tavaroiden paikalleen asettelu ja sen toteutumisesta Max on pitänyt erityisesti huolta, ettei vaan tavarat jäisi lojumaan laatikoihin - työnjohtajan ainesta. Tein muuten ihan mahtavan löydön torista! Nimittäin valkoinen Tripp Trapp löytyi meille 25 eurolla. Meidän Minihän ei vielä istu, mutta olin kerennyt jo pitempään katsella käytettyjä syöttötuoleja, mutta niistä jokainen kerkesi mennä nenän ohi. Nyt olin kerrankin ajoissa kiitos hakuvahdin ja aikaisen aamuherätyksen.

Tällä viikolla onkin ollut Maxin hiihtolomaviikko. Isi on kuitenkin ollut tuttuun tapaan töissä, joten se on kulunut kokonaan tavaroiden järjestelyihin tai no yhdellä kädellä on tehty ruokaa, toisella järjestelty tavaroita ja kolmannella viihdytetty poikia, joten ei ole kyllä aika käynyt pitkäksi ja uni on tullut äidille illalla ennen kuin on edes kerennyt ajatella nukkumista. Uuden kamerankin hankin tuossa viime viikonloppuna ja olen sitä jo sormet syyhyten odottanut päästä enemmänkin testailemaan, mutta harmillisesti aikaa kuvaamiselle saati sitten blogille ei ole oikein ollut. Kai tämä arki tästä taas edes jonkin verran rauhoittuu, kun koti on taas kuosissaan ja päästään kiinni totuttuun arkirytmiin.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

sosetta ja sotkua

Pienten lasten ruokailu - varmasti se ajatuksia herättävin ja jopa kiistellyin aihepiiri. Miksi se sitten nostattaa niin paljon tunteita ja ajatuksia pintaan? Eikös se ole sama mitä tai milloin se lapsi syö, kunhan hän syö.

Pääpiirteittäin varmasti juuri näin, mutta tapoja ja mielipiteitä oikeasta ja siitä täydellisestä totuudesta (jota ei todellisuudessa ole edes olemassa) on niin monia kuin on äitejäkin. Ja ihmekös tuo, sillä sitä yhtä ja oikeaa tapaa ei ohjeisteta edes neuvolasta. Moni erityisesti ensimmäisen lapsen äiti varmasti miettii, miksi neuvolasta ei saanut tarkkaa ja yksiselitteistä ohjeistusta kiinteiden aloitukseen. Milloinka soseet kannattaisi aloittaa? Entä kuinka paljon sitä sosetta nyt tulisi antaa ja kuinka monesti päivässä? Mutta oletteko koskaan ajatelleet miksi? Ehkä ei olekaan olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa. On niin monenlaista lasta ja niin monta tapaa ruokkia lapsi. Neuvolan ohjeet on tarkoitettu suuntaa antaviksi ja ne on tehtykin juuri lapsen yksilöllisyys huomioiden. Ne kannustavat ajattelemaan ja pohtimaan itse, sillä kukapa muu olisi oman lapsen parempi tuntija kuin sinä -lapsen huoltaja.

Siinä missä toinen näkee lapsen kasvun kannalta soseiden aloittamisen neljän kuukauden kohdalla sopivaksi, voi toinen olla sitä mieltä, että haluaa täysimettää lasta kuuden kuukauden ikään saakka. Molemmissa on puolensa ja puolensapitäjänsä. Toinen ajattelee ehkä soseiden tuovan paremmat yöunet ja tasaisemman kasvun, kun toinen taas saattaa ajatella imetyksen ja äidinmaidon olevan yksinomaan riittävää ravintoa puoleen ikävuoteen saakka ja tuovan parhaimman suojan ja hyödyn vauvan vielä kehittyvälle ruoansulatuselimistölle.

Me aloiteltiin kiinteiden maistelu reilun 4kk ikäisenä. Ihan 1-2 teelusikallisen verran päivässä ja nyt kun pojalla on tullut viisi kuukautta täyteen niin poika syö noin pari teelusikallista päivässä jotain kasvis/lihasosetta ja iltapäivällä saman verran hedelmäsosetta. Tahti on ollut korkeintaan pari uutta makua/ruoka-ainetta per viikko, muuten yhä imetän poikaa. Mikään kiire meillä ei olisi kiinteitä ollut aloittaa, sillä poika kasvoi ämmän avulla hieman käyrän yläpuolella painonsa vuoksi. Hän on myös alusta asti osoittanut kiinnostunut syömistä kohtaan ja söisi varmasti isompiakin määriä kerralla, mutta koska poika on kasvanut hyvin olen halunnut vielä pitää äidinmaidon pääasiallisena ravintona. Me päädyimme tähän koska järkeilin, että tämä hitaasti pieninä määrinä toteutettu maistelu ei tekisi ongelmia imetyksen jatkumiselle ja jos kiinteät olisi aloitettu myöhemmin esim. 6kk kohdalla, olisi uusia ruoka-aineita lisättävä lapsen ruokavalioon paljon nopeammalla tahdilla ja puhuvathan nuo nyky suosituksetkin aikaisemman aloituksen puolesta mm. allergioiden synnyn kannalta. Nämähän ovat kuitenkin niitä suosituksia ja jokainen tekee miten parhaakseen näkee.

Viikon mittainen maitoaltistus hieman viivytti soseiden maistelun etenemistä, mutta tähän mennessä ollaan maisteltu:
  • perunaa
  • bataattia
  • porkkanaa
  • kesäkurpitsaa
  • kanaa
  • kaurapuuroa
  • päärynää
  • mangoa
  • luumua
  • kuningatarsosetta
Soseet teen pääasiassa itse, mutta jonkin verran olen antanut myös kaupan soseita lähinnä hedelmäsoseiden muodossa. Maistattamisen aloitin perunasta, vaikka tiedänkin että siitä ei välttämättä herkkävatsaisimpien kannata maistelua aloittaa. Olen vain joissakin asioissa kovin perinteisiin juurtunut - "koska aina on tehty näin". Aloitimme maistelut ihan teelusikan kärjellisestä ja seuraavana päivänä meni 1tl ja sitä seuravana kaksi. Ja koska perunasta ei ilmennyt mitään oireita, oli siihen seuraavaksi helppo yhdistää pieni määrä seuraavaa makua, pitäen kuitenkin annoskoon samana (2tl). Ensin otettiin ateriarytmiin aamupäiväsose ja sen jälkeen välipalasose. Eilen oli pojan viiskuukautisneuvola, jonka mittauksissa selvisi, että poika on taas kasvanut huimat 3cm pidemmäksi. Painoa oli tällä kertaa tullut hieman edelliskertaa vähemmän. Annoskokoja saa siis hieman suurentaa ja tänään otettiinkin kuvioihin myös aamupuuro.

Näin on meillä aloiteltu soseet. Mitenkäs siellä? Vai onko kiinteisiin siirrytty suoraan sormiruokaillen?

perjantai 17. helmikuuta 2017

viime aikoina


Mitäs meille? Täällä ollaan viimeisten viikkojen aikana sairasteltu, paikkailtu tavaroita ja suunniteltu tulevaa. Ensin nousi Maxilla kuume ja sen jälkeen meistä jokainen sai taudista osansa. Mini raukkakin sairastui ensimmäistä kertaa ja viime perjantain ja lauantain välisenä yönä nousi sitten aika korkea kuumekin. Kuumeesta huolimatta pieni jaksoi onneksi syödä hyvin ja vaikutti muuten hyvävointiselta. Yksin pieni ei kuitenkaan tuntunut viihtyvän yhtään ja sitteriin tai leikkimatolle jouduttuaan aloitti heti kitinän. Sylissä liikkeessä oli kaikista parasta ja vaikka toinen kipeä olikin niin hän tuttuun tapaan jaksoi hymyillä hassuille jutuille. Samaan aikaan miehelläkin alkoi joku manflu. Ei vaan, selvästi toinen oli ihan tosi kipeä. Tuntui kyllä jotenkin niin kummallisen tutulta herätä yöllä sen kymmenen kertaa, jos ei enemmänkin. Onneksi kuitenkin näin mentiin vain yksi yö ja kun pienen kuume laski yötkin rauhoittui.

Viikko siinä meni, että oltiin taas kaikki entisissä voimissa. Tällä viikolla ollaankin taas päästy arkeen kiinni. Eilen kului päivä Minin maitoaltistustesteissä ja koska sieltä ei aivan vielä saatu varmuutta asiaan jatkuu altistus kotona. Sain luvan ottaa taas maitotuotteet ruokavalioon ja arvatkaas vaan mikä lähti kaupasta ensimmäisenä mukaan? - Niin se sininen tietysti! Mutta se maito.. miten pahalta se sitten näin pitkän tauon jälkeen kahvin kanssa maistuikaan. Onneksi on kauramaitoa vielä kaapissa.

Tulipa tuossa myös myytyä kamera, jonka kanssa oli kuljettu tiiviisti yhtä matkaa pari vuotta. Kamera oli ensimmäinen järjestelmäkamerani ja noiden kuluneiden vuosien ajalta kameraan oli tallentunut reilu 12000 kuvaa. Onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta etenkin opittua! En myynyt kameraa, sillä että kuvausinto olisi hyytynyt, vaan sillä että innostus valokuvaamiseen ja sen oppimiseen on vain entisestään kasvanut. Seuraavaksi hankintalistalla onkin täyskennoinen kamera, Canon sekin ehdottomasti.

Näiden kuluneiden viikkojen aikana on myös ollut hyvin aikaa pakata. Olenkin huomannut hyväksi tavaksi pakata pari laatikkoa päivässä, eipähän tule viime hetken paniikkia ja muuttopäivänä saa sitten vain kantaa tavarat uuteen osoitteeseen. Toisaalta vauvan kanssa pakkaaminen tuskin muuten edes onnistuisikaan. Ensi viikonloppuna sitten muutetaan!

tiistai 7. helmikuuta 2017

elämäni maitobaarina

Meidän Mini on ollut täysimetyksellä, kunnes neljän kuukauden iässä aloiteltiin maistelemaan soseita. Tosin tarkempien silmien alla tarkastellessa täysimetyksen käsitys taisi mennä jo siinä vaiheessa, kun poika vei parikuisena suuhunsa ikean pehmoparsan. Imetys, kuin imetys täysi tai osittainen - helppoa ja hiton vaikeaa ja samalla ihanaa ja ihan kamalaa.

 Ensinnäkin imetys aikaansaa kummallisia mielitekoja. Tai no okei ei se suklaanhimo nyt millään tavalla poikennut normaalitilasta, mutta se voi, mitä piti saada leivän päälle. Mitä enemmän voita ja nimenomaan voita sen parempi. Sitten tuli kuvioihin allergiat ja suklaa kiellettiin, samaten se voi ja kaikki maitotuotteet. Alkoi imetysdieetti. Kauramaito ja tärkkelysjuusto, soijajogurtti ja kaurapuuron makuinen aamukahvi.. niin pahaa, että oikeastaan jo ihan hyvääkin. Ainakin, kun ei ole moneen kuukauteen muuta maistanut.


Sitten se jatkuva nälkä puhumattakaan siitä kevyestä "iltapalasta" ja välipalasta ja välipalan välipalasta. Pari leipää nyt, kolme leipää hetken päästä ja vielä pari kotvasen kuluttua ja kun se nälkä iskee, niin se iskee ihan ennalta varoittelematta, sillä sekunnilla - Huutava pikkunälkä! Enkä ole ainut jolla nälkä yllättää myös sillä samalla hetkellä, kun kaivan ruokaa kaapista. Myös tuolla Minityypillä on tottakai nälkä sillä samalla sekunnilla - Huutava sellainen.

Ensin sitä imetetään yötä päivää vauvan tahtisesti. Nälkä, kun ei katso kelloa - 15 minuutin tai parin tunnin välein, 15 minuuttia tai tunnin putkeen. Sitten soseiden tullessa kuvioihin imetyskerrat harvenevat ja viimeistään silloin kuvioon astuvat ne maitolammikot, joissa voisin uida aamuisin. Mutta onhan imetys onnistuessaan myös äärettömän helppo tapa ruokkia vauva - kulkeehan ruoka aina mukana minne menenkin. Kunnes huomaan Minin haluavan ruokaa merketin hyllyjen välissä, automatkan aikana tai vaikka kesken ravintola lounaan. Nälkähuudon lomassa ihmisten katseet saavat vilkuilemaan lähintä vessaa, takaraivossa kolkuttava kysymys "söisinkö itse vessassa" saa mut kuitenkin pysähtymään ja päätän syöttää vauvan katseista huolimatta just siinä.


Ja vaikka joudunkin kaivamaan kumisen juustoni veitsen avulla vakuumirasiasta, tuon pienen maitoparran leveä hymy maitoa täynnä olevan masun ansiosta tekee tästä kaiken vaivan arvoista. Vaikka todistetustikin myös korvikkeella kasvaneista vauvoista kasvaa kelpolapsia, eikä imetys ole takuu allergiattomuuteen, joten jos imetys ei jostain syystä onnistu ei siitä tule itseään soimata. Imetys ei ole mikään hyvän äitiyden mittari. Päinvastoin nostan hattua niille, jotka sen viisikin kertaa yöllä heräävät lämmittämään maitopulloa. Yksi syy miksi imetänkin on toisaalta juurikin sen helppous - tissi suuhun ja jatkamaan unia.

Enkä ole ollenkaan varma olenko valmis luopumaan mun kaurapuuron makuisesta aamukahvista.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

helmikuun ensimmäinen

Helmikuu tuo jo pienen lupauksen keväästä tullessaan, vaikka kun suljen silmäni ensimmäisenä mieleeni palaa se lapsuuden maisema. Sen punatiilisen leivinuunin lämmittämän tuvan ikkunasta. Ne kalpeassa auringossa loistavat kirkkaan valkoiset hanget. Noihin maisemiin 26 - vuotta sitten helmikuun ensimmäisenä, kun pakkanen paukkui yli kolmissakymmenissä - minä synnyin.

Tänään aamu alkoi arkisesti hieman normaalia aikaisemmalla herätyksellä. Aamupalan jälkeen suunnattiin nimittäin suoraan Maxin 6 -vuotisneuvolakäynnille. Sydänpohjia riipi, kun tiesin miten paljon tuo poika jännitti tulevaa rokotetta. Rauhoitteluista huolimatta "taisteluksihan" sen laitto lopulta meni, vaikka oltiin myös edellisiltana hyvin pohjustettu mitä tulevan piti. Mutta ymmärrettäväähän tuo oli, en minäkään siihen penkkiin pistettäväksi ihan huvikseni tarjoutuisi ja hyvin se laitto sitten lopulta sujui. Hyvin onnistuneen neuvolareissun jälkeen suunnattiin pullakahveille paikalliseen kahvioon.

"Äiti, eikös tänään ollut sun syntymäpäivä. Hyvää syntymäpäivää! Melkein unohdin." Kuului pullaa täynnä olevan pojan suusta, pillimehun ryystämisen välistä - pienimmän vetäessä sikeitä kaukalossa.

Eilen juhlistettiin päivääni pienesti äitini ja siskoni kanssa ja tänään aamuiselta reissulta kotiin päin suunatessani nappasin lähikaupasta kukkapuskan ihan itselleni ja kotiin päästyäni nautin eiliseltä jääneen croissantin kahvin kanssa. Itseään voisi ehkä muistaa näin muulloinkin, kuin kerran vuodessa. Nyt illaksi vapaudun ruoanlaittovuorosta, sillä suunnataan koko perhe vielä ravintolaan syömään. Musta ihan bueno tapa viettää päivä.

Ihanaa helmikuun ensimmäistä myös sinne!