keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

valvotaan ja kiljutaan


Meidän aina niin aurinkoisesta minimiehestä on tullut hetkessä kitisevä ja erittäin huomionkipeä. Myös kiljuminen, varsinkin iltaisin tuntuu olevan tämän hetken juttu ja veljen innostamana ei siitä meinaa tulla loppua ollenkaan. Mini hankaa myös vähän väliä puruleluilla vimmatusti ikeniään. Kai ne on ne hampaat, jotka tekevät tuloaan. Meidän Minin yöuniin hampaat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet. Hän heräilee öisin yleensä 1-3 kertaa.

Mutta sitten taas tuo meidän esikoinen on se, joka herättää meidät jo pahimmillaan aamu viiden aikoihin - Haluten joko pelata tai syödä jo aamupalaa (osaa kyllä tehdä näistä molemmat itsekin). Meidän perheessä se ei nimittäin ole koskaan vauva, joka herättää aamuisin. Yksi yöherätys yöllä ei vielä tunnu missään, mutta sitten kun niitä on useampi ja vielä kun aamuisin ennen seitsemää toinen pojista hyppää herättelemässä noin viidesti alkaa unen katkonaisuus jo tuntua. Minin nukkuessa ei häntä herätä mikään ja nukahdan kyllä itsekin silmänräpäyksessä uudelleen, mutta se väsymys mikä siitä seuraa on jotain niin uuvuttavaa. Toiset lapset ne ei vaan taida nukkua koskaan? No ehkä viimeistään murrosikäisenä sitten ja lupaan jo nyt, että kosto on suloinen.

Muuten meille kuuluu hyvää. Pienin ei ole vielä ihan hoksannut ryömimisen saloja, mutta kierii vauhdilla menemään ja löytyy usein ihmettelemästä pöydän jalkoja tai minkä tahansa jalkoja. Omat jalat taas on usein jumissa milloin sohvan alla tai tv-tason alla. Leikkimatto alkaa olla jo aika nähty juttu, mutta sen kanssa on kiva heittää ympäri, siis leikkimattoineen päivineen. Hän tavailee jo "äithi", "vauvauvva" ja "ishi". Päättäväinen "ejjj eiiih" kuuluu myös pienimmän pojan sanavarastoon.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

palmusunnuntai ja nimipäiväkahvit


Palmusunnuntai aloitettiin perinteisesti virpomalla mummolassa. Oksat kerättiin ja koristeltiin edellispäivänä ja heti sunnuntai aamusta Max suuntasi höyhenillä koristeltujen oksien kanssa mummolan ovelle. Minä jäin Minin kanssa kotiin leipomaan ja siivoilemaan, sillä illasta oli sitten mummon ja poikien tädin aika tulla nimipäiväkahveille meille - Minin ensimmäisille.



Ennen kahvitteluja päivän ohjelmassa oli kuitenkin pääsiäismunakonsertti, jossa esiintyjänä oli lapsille tuttu Loiskis -orkesteri. Meidän porukka oli paikalla tuttuun tapaan minuutilleen esityksen alkaessa, mutta kerettiinpäs kuitenkin. Aluksi mietin soikohan musiikki liian kovaa pienen korville, mutta turhaan. Mini se vaan tapitti esiintyjiä silmät suurena ja innostui taputtamaan rytmiä, kuin varsinainen konkari - selvästi nautti musiikista ja kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Eikä meidän Mini ollut edes ainut vauva yleisön joukossa. Yleisöstä löytyi pari muutakin bailaavaa vaahtosammutinta. Max viihtyi myös hyvin ja soittojen välissä vastaili hienosti yleisölle heitettyihin kysymyksiin. Esityksen päätyttyä pääsivät lapset vielä etsimään talliteatteriin piilotettuja munia ja löytyihän niitä!


Kakuksi leivoin tällä kertaa helpon ja nopean suklaajuustokakun gluteenittomana. Pohjaan tuli siis gluteenittomia suklaakeksejä ja täytteeseen kermaa, suklaata ja tuorejuustoa. Koska tiesin varsinkin lapsien ja itseni ahtaneen päivän mittaan napaan syntisen paljon suklaata, lisäsin ohjeessa mainitun 1,5dl sokerin tilalle vain 1,5tl sokeria ja täytyy sanoa, että kakusta ei ainakaan tullut liian makeaa. Vaikka kokonainen suklaalevy siihen menikin, niin tämä sokerihiiri olisi kaivannut siihen sitten kuitenkin vielä vähän sokeria. Vieraille kuitenkin maistui ja olivat sitä mieltä, että makeutta oli juuri sopivasti.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

mietittävää


There are two options - you can just quit or try harder. Tämä fraasi on kaikunut mielessäni jo jonkin aikaa. En tiedä onko tuo lause edes kieliopillisesti oikein kirjoitettu (miksi se sointuu paremmin englannin kielellä) ja onko tuo ihan omia hajatelmia vai vain joku mieleen syöpynyt fraasi jostain motivaatiokuvasta. Joka tapauksessa oon miettinyt paljon tämän blogin jatkoa. Sitä miten jatkaisin, kun aika ei enää tunnu riittävän.

Mihin se aika sitten kuluu? Ihan tähän arjen peruspyöritykseen ja kun illalla lasten nukkumaan mennessä on hetki aikaa hengähtää, niin koneen avaaminen ei ole enään pitkään aikaan käynyt edes mielessä. Kuvaaminen on mulle yhä tosi tärkeää ja ainakin jotenkin tahtoisin jatkossakin koota kuvia jonnekin mistä niitä voisi palata myöhemmin muistelemaan. Se onko se tämä blogi vai sitten pelkästään tuo instagramin ihmeellinen maailma.. En ole vielä aivan varma.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

ei aikaa yksinäisyydelle



Tiedättekö kun ei ole aikaa edes ajatella olevansa yksinäinen. Kun omaa-aikaa ei ole ja käytännössä kun et ole koskaan yksin. Siinä arjen pyörteessä, vaipparallin, pyykkivuoren, sosetehtailun sekä esikoisen sinne tänne kuskailun lomassa ei jää aikaa miettiä olevansa yksinäinen. Vaikka olisihan se mukavaa, kun olisi sellainen mammakaveri, jos toinenkin jonka kanssa lähteä vaikkapa vaunuttelemaan. Liian usein kuitenkin jo nykyiset ystävät saavat kuulla siitä, että nyt ei ehdi tai on sitä tätä ja tuota vielä tekemättä ja huomenna aikainen aamuherätys päiväkotiin viemisten muodossa.

Toisinaan todella kaipaan sitä yksin olemista. Jotain niin yksinkertaista kuin, että saisin siivota ja laittaa ruoan tyhjässä kodissa ilman lukuisia keskeytyksiä. Istua kerrankin koneelle kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksia. Olemaan ja möllöttämään, olla tekemättä yhtään mitään. Ilman omantunnon tuskia. Ilman tunnetta, että olen jollekin jotain velkaa, jos istun hetken tässä. Tämäkin postaus on kirjoitettu monissa pienissä osissa pitkin päivää kännykällä, pienen nukkuessa ja ajatuksen katkeillessa sekä illalla muiden nukkuessa, kun silmät jo painuvat puoliksi kiinni.

Ja sitten kun kerrankin lähden yksin esimerkiksi niinkin pitkälle kun lähikauppaan, ihmettelen jo pelkästään sitä kävelemisen helppoutta. Näinkö helppoa tämä onkin? Ei ketään mukana raahattavaa taikka ketään jolle neuvoa olla juoksematta autotielle. Voisinpa jopa hypähdellä ihan vain sen helppoudesta. Sitten juoksenkin jo kotiin päin. Ihan niin kuin poika tai pojat nyt ei pärjäisi hetken isänsä kanssa.. mutta entä jos pienimmän nälkä iskee juuri kun olen poissa tai jos poika kerkeää kierähtämään hoitopöydältä.. Ei, en osaa olla ilman häntä - hän kyllä varmasti ilman minua.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

minä puolivuotias

Viikonloppuna täytin kokonaiset puoli vuotta tai puoli kokonaista vuotta! Olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Osaan mm. kääntyä selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen. Viime aikoina olenkin huomannut, että tällä tavoin pääsee helpoiten sinne missä tapahtuu. Ryömimistä vasta opettelen, mutta kyllä minä sellaisen pienen matkan eteenpäin tuollakin tavoin pääsen, kunhan oikein keskityn ja pönkään jaloilla vauhtia. En vain oikein tiedä miten näkisin samalla eteenpäin, kun nenä viistää maata.

Nukahdan iltaisin yhdeksän maissa omaan sänkyyn maha täynnä puuroa ja maitoa. Uni tulee parhaiten harsonkulma kasvojen päällä, se kun tuoksuu niin maidolta ja sen alla on niin mukava tuhista. Nukun lähes koko yön, mutta kerran herään äidin viereen tankkaamaan ja sitten jatkan omassa sängyssä unia. Olen hyvin tyytyväinen tapaus, kunhan ruoka tulee sovitusti. On kuitenkin pikku juttuja joista en pidä, kuten nyt se, että jos joudun odottelemaan muita ulkopukuun puettuna tai jos auto ei liiku ja joudun nököttämään kaukalossa. Minua myös vähän häiritsee isin parta, kun se minua pusuttelee tai kun veli tulee puristelemaan poskiani, silloin kyllä inahdan merkiksi, että nyt saisi riittää.

Viihdyn parhaiten tutkiskellen leluja, lueskellen kirjoja ja pyörien leikkimatolla. Kaikki musiikki, sen kuuntelu ja laululeikit on kivoja. Kaikki uudet äänet kiinnostavat minua ja kun sellaisen kuulen, on heti tarkistettava mikä se oli. Minut on helppo saada hymyilemään ja monet hassut jutut saavat minut nauramaan. Rakastan harson alle piiloutumista ja muutenkin harsoja, ne on niin monikäyttöisiä. Ihan vielä en aivan osaa istua, mutta sitterissä harjoittelen jo istumaan nousemista ja saahan siinä jalkoja heilutellen kivat vauhditkin. Veljen touhuja on myös hauska seurata, voi kun vain pysyisin sen vauhdissa mukana. Silloin kun leluja ei ole ulottuvilla, tykkään tutkiskella varpaita. En tiedä oletko sinä maistanut, mutta voin kertoa, että ne myös maistuvat aika hyvältä. Kaikkea pitää maistaa, sanoo äitikin ja niin minä aina teen. Olen tällainen tyytyväinen ja hymyileväinen tapaus - äidin mielestä kuin aurinko.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

uudessa kodissa


Vielä muutama laatikko nurkassa odottaa avaamistaan, mutta muuten koti alkaa jo näyttää kodilta. Täällä ollaan siis selvitty muutosta. Vaikken kantanut yhden yhtä laatikkoa, niin ei se nyt ihan ilman hikeä ja hampaiden kiristelyä sujunut. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain olisi pakko tehdä nopeasti - vieressä nukkuvan vauvan ollessa kuin tikittävä aikapommi. Kuten nyt meillä kävi vanhan kämpän siivouksen kanssa. Vaikka luulin, että olin ennakoinut tarpeeksi, niin ei vauvan kanssa voi ennakoida liikaa saati sitten tarpeeksi. Viimeisenä iltana ennen avainten tai huoneistonluovutuspäivää hinkkasin vielä sormenjälkiä täynnä olleita ikkunoita, (jotka vasta jouluna pesin), pesin uuninpeltejä, sulattelin ja pesin jääkaappia.. Lista tuntui loputtomalta, mutta selvisin ja Mini nukkui onneksi tällä viimeisellä siivouskerralla siihen saakka, kunnes olin saanut kaiken lähes valmiiksi.

Mutta onneksi voi nyt sanoa, että tämä muuttoruljanssi on ohi ja me ollaan kaikki sopeuduttu uuteen kotiin hyvin. Vaikka edelleinen koti oli Minin ensimmäinen ja koti, jonne poika melkein syntyikin, ei minulle tuottanut tunnon tuskia sulkea ovea viimeistä kertaa perässä. Olin ainoastaan helpottunut - en jäänyt kaipaamaan mitään. Max jäi edellisestä kodista kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että mummo asui kävelymatkan päässä. Nykyisen asunnon hissi on myös ollut kovassa käytössä - yhden yhtä porrasta ei ole kävelty, mutta ehkä se on sallittua näin 1,5 vuotta kestäneen porrasjumpan jälkeen.

Muutamia uusia juttuakin olen päässyt jo hankkimaan, kuten suihkuverhon, säilytyslaatikoita ja syöttötuolin. Muuttoruljanssin ihan paras kohta onkin tavaroiden paikalleen asettelu ja sen toteutumisesta Max on pitänyt erityisesti huolta, ettei vaan tavarat jäisi lojumaan laatikoihin - työnjohtajan ainesta. Tein muuten ihan mahtavan löydön torista! Nimittäin valkoinen Tripp Trapp löytyi meille 25 eurolla. Meidän Minihän ei vielä istu, mutta olin kerennyt jo pitempään katsella käytettyjä syöttötuoleja, mutta niistä jokainen kerkesi mennä nenän ohi. Nyt olin kerrankin ajoissa kiitos hakuvahdin ja aikaisen aamuherätyksen.

Tällä viikolla onkin ollut Maxin hiihtolomaviikko. Isi on kuitenkin ollut tuttuun tapaan töissä, joten se on kulunut kokonaan tavaroiden järjestelyihin tai no yhdellä kädellä on tehty ruokaa, toisella järjestelty tavaroita ja kolmannella viihdytetty poikia, joten ei ole kyllä aika käynyt pitkäksi ja uni on tullut äidille illalla ennen kuin on edes kerennyt ajatella nukkumista. Uuden kamerankin hankin tuossa viime viikonloppuna ja olen sitä jo sormet syyhyten odottanut päästä enemmänkin testailemaan, mutta harmillisesti aikaa kuvaamiselle saati sitten blogille ei ole oikein ollut. Kai tämä arki tästä taas edes jonkin verran rauhoittuu, kun koti on taas kuosissaan ja päästään kiinni totuttuun arkirytmiin.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

sosetta ja sotkua

Pienten lasten ruokailu - varmasti se ajatuksia herättävin ja jopa kiistellyin aihepiiri. Miksi se sitten nostattaa niin paljon tunteita ja ajatuksia pintaan? Eikös se ole sama mitä tai milloin se lapsi syö, kunhan hän syö.

Pääpiirteittäin varmasti juuri näin, mutta tapoja ja mielipiteitä oikeasta ja siitä täydellisestä totuudesta (jota ei todellisuudessa ole edes olemassa) on niin monia kuin on äitejäkin. Ja ihmekös tuo, sillä sitä yhtä ja oikeaa tapaa ei ohjeisteta edes neuvolasta. Moni erityisesti ensimmäisen lapsen äiti varmasti miettii, miksi neuvolasta ei saanut tarkkaa ja yksiselitteistä ohjeistusta kiinteiden aloitukseen. Milloinka soseet kannattaisi aloittaa? Entä kuinka paljon sitä sosetta nyt tulisi antaa ja kuinka monesti päivässä? Mutta oletteko koskaan ajatelleet miksi? Ehkä ei olekaan olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa. On niin monenlaista lasta ja niin monta tapaa ruokkia lapsi. Neuvolan ohjeet on tarkoitettu suuntaa antaviksi ja ne on tehtykin juuri lapsen yksilöllisyys huomioiden. Ne kannustavat ajattelemaan ja pohtimaan itse, sillä kukapa muu olisi oman lapsen parempi tuntija kuin sinä -lapsen huoltaja.

Siinä missä toinen näkee lapsen kasvun kannalta soseiden aloittamisen neljän kuukauden kohdalla sopivaksi, voi toinen olla sitä mieltä, että haluaa täysimettää lasta kuuden kuukauden ikään saakka. Molemmissa on puolensa ja puolensapitäjänsä. Toinen ajattelee ehkä soseiden tuovan paremmat yöunet ja tasaisemman kasvun, kun toinen taas saattaa ajatella imetyksen ja äidinmaidon olevan yksinomaan riittävää ravintoa puoleen ikävuoteen saakka ja tuovan parhaimman suojan ja hyödyn vauvan vielä kehittyvälle ruoansulatuselimistölle.

Me aloiteltiin kiinteiden maistelu reilun 4kk ikäisenä. Ihan 1-2 teelusikallisen verran päivässä ja nyt kun pojalla on tullut viisi kuukautta täyteen niin poika syö noin pari teelusikallista päivässä jotain kasvis/lihasosetta ja iltapäivällä saman verran hedelmäsosetta. Tahti on ollut korkeintaan pari uutta makua/ruoka-ainetta per viikko, muuten yhä imetän poikaa. Mikään kiire meillä ei olisi kiinteitä ollut aloittaa, sillä poika kasvoi ämmän avulla hieman käyrän yläpuolella painonsa vuoksi. Hän on myös alusta asti osoittanut kiinnostunut syömistä kohtaan ja söisi varmasti isompiakin määriä kerralla, mutta koska poika on kasvanut hyvin olen halunnut vielä pitää äidinmaidon pääasiallisena ravintona. Me päädyimme tähän koska järkeilin, että tämä hitaasti pieninä määrinä toteutettu maistelu ei tekisi ongelmia imetyksen jatkumiselle ja jos kiinteät olisi aloitettu myöhemmin esim. 6kk kohdalla, olisi uusia ruoka-aineita lisättävä lapsen ruokavalioon paljon nopeammalla tahdilla ja puhuvathan nuo nyky suosituksetkin aikaisemman aloituksen puolesta mm. allergioiden synnyn kannalta. Nämähän ovat kuitenkin niitä suosituksia ja jokainen tekee miten parhaakseen näkee.

Viikon mittainen maitoaltistus hieman viivytti soseiden maistelun etenemistä, mutta tähän mennessä ollaan maisteltu:
  • perunaa
  • bataattia
  • porkkanaa
  • kesäkurpitsaa
  • kanaa
  • kaurapuuroa
  • päärynää
  • mangoa
  • luumua
  • kuningatarsosetta
Soseet teen pääasiassa itse, mutta jonkin verran olen antanut myös kaupan soseita lähinnä hedelmäsoseiden muodossa. Maistattamisen aloitin perunasta, vaikka tiedänkin että siitä ei välttämättä herkkävatsaisimpien kannata maistelua aloittaa. Olen vain joissakin asioissa kovin perinteisiin juurtunut - "koska aina on tehty näin". Aloitimme maistelut ihan teelusikan kärjellisestä ja seuraavana päivänä meni 1tl ja sitä seuravana kaksi. Ja koska perunasta ei ilmennyt mitään oireita, oli siihen seuraavaksi helppo yhdistää pieni määrä seuraavaa makua, pitäen kuitenkin annoskoon samana (2tl). Ensin otettiin ateriarytmiin aamupäiväsose ja sen jälkeen välipalasose. Eilen oli pojan viiskuukautisneuvola, jonka mittauksissa selvisi, että poika on taas kasvanut huimat 3cm pidemmäksi. Painoa oli tällä kertaa tullut hieman edelliskertaa vähemmän. Annoskokoja saa siis hieman suurentaa ja tänään otettiinkin kuvioihin myös aamupuuro.

Näin on meillä aloiteltu soseet. Mitenkäs siellä? Vai onko kiinteisiin siirrytty suoraan sormiruokaillen?