keskiviikko 16. elokuuta 2017

loppuja ja alkuja

Moni siellä varmaan osasi odottaakin, että pitkä hiljaiselo blogin puolella tulisi vielä johtamaan tähän. Blogin on ollut osa elämääni usean vuoden ajan. Välillä kirjoittaminen on takkuillut, on pidetty taukoa ja on vaihdettu nimeä, aihepiiriä ja blogiakin. Toisaalta taas valokuvaus on yhä vahvana minussa, suuri intohimon kohde, josta ammennan voimaa. Se onkin tällä hetkellä ainut oma juttu, jonka pariin voin hetken upottautua ja irroittautua arjesta. Vaikka itse valokuvaus on jäänyt vähemmälle, olen suurella mielenkiinnolla lueskellut läpi valokuvausoppaita ja mm. ilmoittanut itseni kuvausoppeja syventävälle valokuvauskurssille.

Nyt kuitenkin tuntuu tai on jo pitkään tuntunut, että musta ei vaan enää riitä tänne ja lähitulevaisuuden suunnitelmat tuskin tätä tilannetta edesauttaa. Nyt, kun kaikki on virallista voin onnekseni kertoa, että meillä on nyt pian koti, jota kutsua omaksi. Koti, joka on kaikkea sitä mistä haaveilimme ja jopa enemmän. Uudehko omakotitalo ihanalta paikalta, läheltä Maxin uutta päiväkotia, lapsille omat huoneet, vaaleat pinnat ja korkeaa huonetilaa, autotalli ja autokatos, kivasti laitettu piha leikkimökkineen. Koti, josta ei ole kiire minnekään! Omakotitalossa asuvat voivat varmasti vahvistaa, että se on kuin saisi yhden harrastuksen lisää tai näin olen vähän rivien välistä uumoillut.

Silloin joskus,  useampi vuosi sitten, kun blogin perustin haaveilin jo omasta kodista ja siitä kuinka kiva olisi tännekin päivitellä oman kodin laittoa ja elämää. Kuitenkaan kirjoittaminen ei ole enää pitkiin aikoihin tuonut sitä iloa mitä ennen ja lopulta en enää ole jaksanut edes avata konetta ja kun ilo on kadonnut, on sen tarkoituskin kadonnut. Kokonaan en aio kuitenkaan somesta kadota. Nyt, kun olen saanut tämän päätökseen, päivittelen varmasti ahkerammin kuvia instagramin puolelle.

Kiitos te ihanat lukijat, jotka olette blogin mukana kulkeneet. Kiitos kommenteista, jaetuista ajatuksista ja ilonaiheista!

torstai 27. heinäkuuta 2017

väsynyt mutta onnellinen

En edes uskalla tarkistaa kuinka monta kuukautta sitten edellinen blogikirjoitus tulikaan kirjoitettua. Aika lentää kuin siivillä - kesä tuli ja melkein jo meni ja lapset senkun kasvaa ja vahvistuu samalla kun oma tukka harventuu ja jotain muutakin tuntuu hälvenevän tuolta pääpuolelta. Mikään ei nimittäin pysy muistissa hetkeä kauemmin ja laskujen maksukin jää viimetippaan, sillä vastahan ne postiluukusta kolahti.. ja nyt siellä joku miettii että kuinka noloa.. kyllä häpeänkin. Mutten sitä, että olen kyllä nauttinut tästä ajasta (vauvavuodesta, joka häämöttää jo loppuaan) ja elänyt sen mukana niin täysillä, kuin yksi vähän väsähtänyt, mutta onnellinen kotiäiti nyt voi.


En varmasti koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten niin pienessä ajassa siitä avuttomasta kääröstä kasvaa määrätietoinen, vielä hieman horjuva, mutta joka päivä varmemmin eteenpäin pyrkivä taapero. Hän osaa jo seistä ja askeltaa tuetusti, istua itsenäisesti ja viihtyy hyvin myös omissa leikeissään. Hän tavailee jo sanoja ja väläyttää mitä valloittavimpia hymyjä. Hänen pyytettömässä halauksessa on jotain ihan erityistä voimaa. Hän on edelleen poika, joka rakastaa suurella sydämellä ja poika joka on nin rakastettu.

Ja pakko kai se on uskottava, että tuosta esikoisvauvastakin on kasvanut jo aika iso. Nimittäin esikoulun aloitus häämöttää aivan nurkan takana!

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

valvotaan ja kiljutaan


Meidän aina niin aurinkoisesta minimiehestä on tullut hetkessä kitisevä ja erittäin huomionkipeä. Myös kiljuminen, varsinkin iltaisin tuntuu olevan tämän hetken juttu ja veljen innostamana ei siitä meinaa tulla loppua ollenkaan. Mini hankaa myös vähän väliä puruleluilla vimmatusti ikeniään. Kai ne on ne hampaat, jotka tekevät tuloaan. Meidän Minin yöuniin hampaat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet. Hän heräilee öisin yleensä 1-3 kertaa.

Mutta sitten taas tuo meidän esikoinen on se, joka herättää meidät jo pahimmillaan aamu viiden aikoihin - Haluten joko pelata tai syödä jo aamupalaa (osaa kyllä tehdä näistä molemmat itsekin). Meidän perheessä se ei nimittäin ole koskaan vauva, joka herättää aamuisin. Yksi yöherätys yöllä ei vielä tunnu missään, mutta sitten kun niitä on useampi ja vielä kun aamuisin ennen seitsemää toinen pojista hyppää herättelemässä noin viidesti alkaa unen katkonaisuus jo tuntua. Minin nukkuessa ei häntä herätä mikään ja nukahdan kyllä itsekin silmänräpäyksessä uudelleen, mutta se väsymys mikä siitä seuraa on jotain niin uuvuttavaa. Toiset lapset ne ei vaan taida nukkua koskaan? No ehkä viimeistään murrosikäisenä sitten ja lupaan jo nyt, että kosto on suloinen.

Muuten meille kuuluu hyvää. Pienin ei ole vielä ihan hoksannut ryömimisen saloja, mutta kierii vauhdilla menemään ja löytyy usein ihmettelemästä pöydän jalkoja tai minkä tahansa jalkoja. Omat jalat taas on usein jumissa milloin sohvan alla tai tv-tason alla. Leikkimatto alkaa olla jo aika nähty juttu, mutta sen kanssa on kiva heittää ympäri, siis leikkimattoineen päivineen. Hän tavailee jo "äithi", "vauvauvva" ja "ishi". Päättäväinen "ejjj eiiih" kuuluu myös pienimmän pojan sanavarastoon.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

palmusunnuntai ja nimipäiväkahvit


Palmusunnuntai aloitettiin perinteisesti virpomalla mummolassa. Oksat kerättiin ja koristeltiin edellispäivänä ja heti sunnuntai aamusta Max suuntasi höyhenillä koristeltujen oksien kanssa mummolan ovelle. Minä jäin Minin kanssa kotiin leipomaan ja siivoilemaan, sillä illasta oli sitten mummon ja poikien tädin aika tulla nimipäiväkahveille meille - Minin ensimmäisille.



Ennen kahvitteluja päivän ohjelmassa oli kuitenkin pääsiäismunakonsertti, jossa esiintyjänä oli lapsille tuttu Loiskis -orkesteri. Meidän porukka oli paikalla tuttuun tapaan minuutilleen esityksen alkaessa, mutta kerettiinpäs kuitenkin. Aluksi mietin soikohan musiikki liian kovaa pienen korville, mutta turhaan. Mini se vaan tapitti esiintyjiä silmät suurena ja innostui taputtamaan rytmiä, kuin varsinainen konkari - selvästi nautti musiikista ja kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Eikä meidän Mini ollut edes ainut vauva yleisön joukossa. Yleisöstä löytyi pari muutakin bailaavaa vaahtosammutinta. Max viihtyi myös hyvin ja soittojen välissä vastaili hienosti yleisölle heitettyihin kysymyksiin. Esityksen päätyttyä pääsivät lapset vielä etsimään talliteatteriin piilotettuja munia ja löytyihän niitä!


Kakuksi leivoin tällä kertaa helpon ja nopean suklaajuustokakun gluteenittomana. Pohjaan tuli siis gluteenittomia suklaakeksejä ja täytteeseen kermaa, suklaata ja tuorejuustoa. Koska tiesin varsinkin lapsien ja itseni ahtaneen päivän mittaan napaan syntisen paljon suklaata, lisäsin ohjeessa mainitun 1,5dl sokerin tilalle vain 1,5tl sokeria ja täytyy sanoa, että kakusta ei ainakaan tullut liian makeaa. Vaikka kokonainen suklaalevy siihen menikin, niin tämä sokerihiiri olisi kaivannut siihen sitten kuitenkin vielä vähän sokeria. Vieraille kuitenkin maistui ja olivat sitä mieltä, että makeutta oli juuri sopivasti.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

mietittävää


There are two options - you can just quit or try harder. Tämä fraasi on kaikunut mielessäni jo jonkin aikaa. En tiedä onko tuo lause edes kieliopillisesti oikein kirjoitettu (miksi se sointuu paremmin englannin kielellä) ja onko tuo ihan omia hajatelmia vai vain joku mieleen syöpynyt fraasi jostain motivaatiokuvasta. Joka tapauksessa oon miettinyt paljon tämän blogin jatkoa. Sitä miten jatkaisin, kun aika ei enää tunnu riittävän.

Mihin se aika sitten kuluu? Ihan tähän arjen peruspyöritykseen ja kun illalla lasten nukkumaan mennessä on hetki aikaa hengähtää, niin koneen avaaminen ei ole enään pitkään aikaan käynyt edes mielessä. Kuvaaminen on mulle yhä tosi tärkeää ja ainakin jotenkin tahtoisin jatkossakin koota kuvia jonnekin mistä niitä voisi palata myöhemmin muistelemaan. Se onko se tämä blogi vai sitten pelkästään tuo instagramin ihmeellinen maailma.. En ole vielä aivan varma.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

ei aikaa yksinäisyydelle



Tiedättekö kun ei ole aikaa edes ajatella olevansa yksinäinen. Kun omaa-aikaa ei ole ja käytännössä kun et ole koskaan yksin. Siinä arjen pyörteessä, vaipparallin, pyykkivuoren, sosetehtailun sekä esikoisen sinne tänne kuskailun lomassa ei jää aikaa miettiä olevansa yksinäinen. Vaikka olisihan se mukavaa, kun olisi sellainen mammakaveri, jos toinenkin jonka kanssa lähteä vaikkapa vaunuttelemaan. Liian usein kuitenkin jo nykyiset ystävät saavat kuulla siitä, että nyt ei ehdi tai on sitä tätä ja tuota vielä tekemättä ja huomenna aikainen aamuherätys päiväkotiin viemisten muodossa.

Toisinaan todella kaipaan sitä yksin olemista. Jotain niin yksinkertaista kuin, että saisin siivota ja laittaa ruoan tyhjässä kodissa ilman lukuisia keskeytyksiä. Istua kerrankin koneelle kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksia. Olemaan ja möllöttämään, olla tekemättä yhtään mitään. Ilman omantunnon tuskia. Ilman tunnetta, että olen jollekin jotain velkaa, jos istun hetken tässä. Tämäkin postaus on kirjoitettu monissa pienissä osissa pitkin päivää kännykällä, pienen nukkuessa ja ajatuksen katkeillessa sekä illalla muiden nukkuessa, kun silmät jo painuvat puoliksi kiinni.

Ja sitten kun kerrankin lähden yksin esimerkiksi niinkin pitkälle kun lähikauppaan, ihmettelen jo pelkästään sitä kävelemisen helppoutta. Näinkö helppoa tämä onkin? Ei ketään mukana raahattavaa taikka ketään jolle neuvoa olla juoksematta autotielle. Voisinpa jopa hypähdellä ihan vain sen helppoudesta. Sitten juoksenkin jo kotiin päin. Ihan niin kuin poika tai pojat nyt ei pärjäisi hetken isänsä kanssa.. mutta entä jos pienimmän nälkä iskee juuri kun olen poissa tai jos poika kerkeää kierähtämään hoitopöydältä.. Ei, en osaa olla ilman häntä - hän kyllä varmasti ilman minua.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

minä puolivuotias

Viikonloppuna täytin kokonaiset puoli vuotta tai puoli kokonaista vuotta! Olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Osaan mm. kääntyä selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen. Viime aikoina olenkin huomannut, että tällä tavoin pääsee helpoiten sinne missä tapahtuu. Ryömimistä vasta opettelen, mutta kyllä minä sellaisen pienen matkan eteenpäin tuollakin tavoin pääsen, kunhan oikein keskityn ja pönkään jaloilla vauhtia. En vain oikein tiedä miten näkisin samalla eteenpäin, kun nenä viistää maata.

Nukahdan iltaisin yhdeksän maissa omaan sänkyyn maha täynnä puuroa ja maitoa. Uni tulee parhaiten harsonkulma kasvojen päällä, se kun tuoksuu niin maidolta ja sen alla on niin mukava tuhista. Nukun lähes koko yön, mutta kerran herään äidin viereen tankkaamaan ja sitten jatkan omassa sängyssä unia. Olen hyvin tyytyväinen tapaus, kunhan ruoka tulee sovitusti. On kuitenkin pikku juttuja joista en pidä, kuten nyt se, että jos joudun odottelemaan muita ulkopukuun puettuna tai jos auto ei liiku ja joudun nököttämään kaukalossa. Minua myös vähän häiritsee isin parta, kun se minua pusuttelee tai kun veli tulee puristelemaan poskiani, silloin kyllä inahdan merkiksi, että nyt saisi riittää.

Viihdyn parhaiten tutkiskellen leluja, lueskellen kirjoja ja pyörien leikkimatolla. Kaikki musiikki, sen kuuntelu ja laululeikit on kivoja. Kaikki uudet äänet kiinnostavat minua ja kun sellaisen kuulen, on heti tarkistettava mikä se oli. Minut on helppo saada hymyilemään ja monet hassut jutut saavat minut nauramaan. Rakastan harson alle piiloutumista ja muutenkin harsoja, ne on niin monikäyttöisiä. Ihan vielä en aivan osaa istua, mutta sitterissä harjoittelen jo istumaan nousemista ja saahan siinä jalkoja heilutellen kivat vauhditkin. Veljen touhuja on myös hauska seurata, voi kun vain pysyisin sen vauhdissa mukana. Silloin kun leluja ei ole ulottuvilla, tykkään tutkiskella varpaita. En tiedä oletko sinä maistanut, mutta voin kertoa, että ne myös maistuvat aika hyvältä. Kaikkea pitää maistaa, sanoo äitikin ja niin minä aina teen. Olen tällainen tyytyväinen ja hymyileväinen tapaus - äidin mielestä kuin aurinko.